Kirjallinen kommentti kansalaisjärjestöstrategian valmisteluun

21.5.2024

Kansalaisjärjestöstrategia / Kirjallinen kommentti / Kotiseutuliitto

Miten kevennämme järjestö- ja vapaaehtoistoimintaa koskevaa ylimääräistä sääntelyä?

Järjestö- ja vapaaehtoistoiminnan ylimääräisen sääntelyn keventäminen ja purkaminen on periaatteessa hyvä ja kannatettava kehityssuunta. Hyvä hallinto ja taloudenpito sekä vaatimusten mukaisuus toisaalta lisäävät luottamusta järjestöihin ja hallinnon läpinäkyvyyttä, toisaalta kuormittavat varsinkin vähillä resursseilla toimivia tahoja. Vaateiden ja velvollisuuksien tarkastelussa esiin nousevat juuri eri kokoiset toimijat ja toiminnan volyymi. Millaista hallintoa esimerkiksi jäsenet, rahoittajat tai muut sidosryhmät vähintään vaativat? Sääntelyn ja vaateiden on syytä olla linjassa eri tahojen kesken, myös esim. eri lakien kesken, ministeriöiden, muiden rahoittajien ja verohallinnon välillä.

Suunniteltu toimintaryhmälaki on hyvä ajatus ja varmasti osaltaan purkaisi ”ylimääräistä” sääntelyä. Kuka määrittelee, mikä on ylimääräistä? Saadaanko kuitenkin tarpeellinen sääntely säilymään tavalla tai toisella? Onko vaarana, että tavallisten kansalaisten näkökulmasta järjestötoiminta vain monimutkaistuu uuden lain myötä? Mikä lopulta on yhdistyslain merkitys, jos toimintaryhmällä on identtiset toimintamahdollisuudet yhdistyksen kanssa, mutta ei juurikaan säätelyä? Mikäli toimintaryhmälaki säädetään, on yhdistyksen ja toimintaryhmän ero oltava selkeä (esim. toimintaryhmän määräaikaisuus). Vaihtoehtoinen toimintalinja on muokata yhdistyslakia vielä joustavampaan suuntaan.

Vapaaehtoistoiminnan esteitä voitaisiin strategian lisäksi poistaa myös erilaisten palvelujen tarjoajien toimesta. Esimerkiksi pienten yhdistysten tarpeisiin kehitetyt pankkipalvelut olisivat ensisijaisen tärkeitä. Samoin viranomaisohjeiden ja -vaatimusten linjaukset ja tulkinnat olisi tärkeää yhdenmukaistaa ja linjata sekä poistaa niistä tarpeetonta sääntelyä (esim. erilaisten korttien, lupien, passien, selvitysten ja suoritusten osalta). Toisinaan rahoittajien, verottajan ja työvoimaviranomaisten tulkinnat voivat poiketa toisistaan ja selkeitä ohjeita on vaikea saada. Surullinen esimerkki tästä on ministeriön ohje tehostaa omaehtoista varainhankintaa, jonka verottaja sitten tulkitsee elinkeinotoiminnaksi. Tämä on kestämätön tie.

Kansalaisjärjestöstrategian ja toimeenpanosuunnitelman laadintaan olisi tärkeää saada myös kuntien ja mahdollisesti maakuntien liittojen näkökulma mukaan. Paikallinen yhdistystoiminta on Suomessa vahvaa, ja paikallisella, osittain alueellisellakin tasolla, kunnat ovat järjestöjen tärkeimpiä yhteistyökumppaneita. Kuntaliiton mukaan ottaminen on yksi vaihtoehto. Toinen voisi olla maakuntien liittojen kuuleminen: ne tuntevat oman alueensa toimintaympäristöt paremmin kuin Kuntaliitto. Lisäksi monissa maakuntaliitoissa toimii jo nyt järjestöasiain neuvottelukunta, joissa on edustettuina hyvin erilaisten järjestöjen edustajia.

Miten kehitämme kansalaisjärjestöjen omaa varainhankintaa?

Kansalaisjärjestöjen oman varainhankinnan tukeminen ja tehostaminen on elintärkeää suomalaisen järjestökentän olemassaolon turvaamiseksi. Tätä tukisi osaltaan valtionavustuskäytäntöjen yhtenäistäminen ja virtaviivaistaminen, selkeä ohjeistus, rahoituksen pitkäjänteisyys ja monivuotiset järjestöavustukset. Samalla se vähentäisi hallinnollista taakkaa, rauhoittaisi järjestöjen toimintaympäristöä ja auttaisi niitä keskittymään ydintehtäviinsä – varainhankinnan ohella.

Varainhankinnan merkityksen kasvaessa järjestökentällä myös verohallinnon tulkintojen täytyy olla linjassa. Leikkausten johdosta pakon edessä lisääntyvää varainhankintaa ei voi tulkita elinkeinotoiminnaksi, kun kyse on välttämättömästä yleishyödyllisen toiminnan toteuttamiseksi tehtävästä varainhankinnasta.

Lahjoitusten verovähennysoikeuden laajentaminen on kannatettava kehityssuunta. Myös nykyinen rahankeräyslaki ja pienkeräyksen mahdollisuus ovat oivia apuja pienten yhdistysten varainhankintaan. Varainhankinnan kehittäminen ja toteuttaminen vaatii kuitenkin järjestöltä huomattavaa erityisosaamista ja taloudellisia resursseja. Varainhankinnan osaamisen ja hallinnon kehittäminen järjestökentällä, myös pienten yhdistysten parissa, on tärkeää. Olisi myös erittäin tärkeää, että varainhankinnan kuluja voisi kattaa valtionavustuksista. On myös tärkeää, että onnistuneesta varainhankinnasta järjestöjä ei rankaista avustuksia leikkaamalla.

Valtionosuuksien sallittu käyttö EU-hankkeiden omarahoitusosuudessa on kannatettava ajatus. Tätä voisi laajentaa myös paikalliselle tasolle, jossa jossa järjestöt tekevät jo nyt paljon EU-rahoitteisia hankkeita ja tuskailevat omarahoituksen kanssa. Talkootunteja saadaan kyllä kerätyksi, mutta etenkin pienillä ja keskisuurilla paikkakunnilla rahoitusosuuden kanssa on todella usein ongelmia, kun yritysrahoitus ja muu ulkopuolinen rahoitus on vaikeasti hankittavaa. Olisi tärkeää, että myös kuntien myöntämien toiminta-avustusten rahaa voitaisiin käyttää osana suurempien EU-hankkeiden omarahoitusosuutta. Tästäkin näkökulmasta kuntien mukanaolo strategian laadinnassa olisi tärkeää.

Varainhankinnan tukemiseksi järjestö- ja vapaaehtoistyön kentällä olisi syytä yhtenäistää talkoo- ja vapaaehtoistyön erilaista kohtelua ja tulkintaa osana omarahoitusta, kun tarkastellaan eri lähteistä tulevaa hankerahoitusta. Valtionavustuksissa talkootyötä ei voi laskea osaksi omarahoitusosuutta, kun taas esimerkiksi Leader-rahoituksissa voi. Tämä olisi eduksi erityisesti pienten yhdistysten hankkeissa ja olisi loogista erityisesti kulttuuriperintötoiminnan kentällä, etenkin kun suomalainen talkooperinne on osa aineettoman kulttuuriperinnön kansallista luetteloa. Vapaaehtoistyön lukeminen omarahoitusosuudeksi edellyttäisi avustusjärjestelmien virtaviivaistamista ja tulkintojen yhtenäistämistä.

Miten parannamme hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan vuorovaikutusta?

Vuorovaikutuksen lisääminen hallinnon ja kansalaisjärjestöjen välillä on erittäin tärkeää. Virkakunnan tietämystä järjestötyöstä ja järjestöjen toimintaympäristöstä on hyvä päivittää säännöllisesti.

Vapaaehtoistyön käsitettä ja määritelmään voitaisiin ehdotuksen mukaan pohtia tai laajentaa ja uudistaa niin, että vapaaehtoistyö ei ole ainoastaan ilmaistyötä. Kansalaisjärjestöllä tulisi olla oikeus maksaa tehdystä vapaaehtoistyöstä vastiketta. Vastike voi olla muutakin kuin rahaa. Tämä sitten toki linjassa verohallinnon tulkintojen ja ohjeiden kanssa. Tämä voisi osaltaan lisätä tekijöitä järjestöissä.

Järjestöjen toiminnan vaikutukset tulisi tunnistaa ja huomioida paremmin. Myös järjestöjen tuottamien palveluiden taloudellisten vaikutusten arviointiin tarvittaisiin lisää keinoja. Kansalaisyhteiskunnan toimintavalmiuksilla ei vain paikata niitä aukkoja, joihin viranomaistyöllä ei pystytä, vaan järjestötoiminta jo itsessään tuottaa pitkäjänteisesti hyvinvointia ja elinvoimaa sekä tekijöilleen että ympäristöönsä. Järjestöjen arvo tulee tunnustaa myös arkisessa työssä, ei vain yhteiskunnallisten kriisien hetkillä.

Mitä odotuksia sinulla on kansalaisjärjestöstrategialle ja sen toimeenpanolle tällä hallitusohjelmakaudella 2024–2027?

Kansalaisjärjestöt ja kansalaisyhteiskunta osaltaan edistävät suomalaista demokratiaa, osallistumista ja osallisuutta. Kansalaisten osallistumismahdollisuuksia ei tule rajoittaa ja kaventaa, vaan lisätä ja selkiyttää.

Suurin osa maamme yhdistyksistä on pieniä paikallisen tason työtä tekeviä tahoja. Niiden toiminta ei perustu palvelujen tuotantoon tai julkisen sektorin merkittäviin kumppanuuksiin. Mutta paikallisesta näkökulmasta tarkasteltuna niiden merkitys on usein ratkaisevan tärkeä sekä hyvinvoinnin että elinvoiman lähteenä.