Oli kerran Vuoksenniska 1-3
Kuusi pilkku kahdeksan kiloa muutosta
Koskinen, Risto Olavi, Lehonkoski, Pekka: Oli kerran Vuoksenniska 1–3. Studio Niska 2016, 2018, 2019. 992 s.
Kun vuonna 2017 arvioin Vuoksenniska-trilogian ensimmäistä osaa1, totesin sen painavan 2,3 kiloa. Nyt Koskisen ja Lehonkosken teostrilogia Vuoksenniskan ja vuoksenniskalaisten elämän muutoksesta on täydentynyt 6,8 kiloiseksi liki tuhatsivuiseksi järkäleeksi. Ensimmäinen osa kuvaa ajallisesti ajanjaksoa ”maailman luomisesta” eli Saimaan vesien purkautumisesta Vuoksen kautta Suomenlahteen, alkukohtanaan Vuoksenniska, tuttavallisemmin vain Niska, ja päättyy nykyisen keskustaajaman syntyyn ja vuoteen 1945. Toinen osa käsittää kasvun vuosikymmenet aina vuoteen 1965 ja kolmas osa tarjoaa näkökulman Imatran taantuvaan kaupunginosaan, mutta antaa loppusivuillaan kuitenkin toivoa uudesta elämästä modernisoituneessa maailmassa.
Ensimmäinen osa kertoo siitä, kuinka Venäjän vallan alla elävä suomensuomalainen ja kansainvälinen eliitti löysi Imatran, rakensi sinne huvilansa, oivalsi virtaavan veden mahdollisuudet teollisuudelle, rakensi itsenäistyvää Suomea työllistävää teollisuutta ja näin perusti Imatran kauppalan ja sitten kaupungin ja sen yhden keskustaajaman – suuralueen – Vuoksenniskan. Ennen itsenäistymistä luonnollinen kontaktisuunta oli Pietariin, josta myös pääomat teollisuuteen saivat alkunsa, sitten rajan sulkeuduttua kauppakumppaniksi tuli Viipuri ja viimeisten sotien jälkeen jouduttiin hakemaan kumppanuutta jäljelle jääneestä Suomesta – sitten taas elvyttiin Neuvostoliiton ja Venäjän auetessa kaupalle ja turismille.
Toinen osa tuo lukijan ja katsojan sodanjälkeisestä epävarmuudesta kasvun ja sekä taloudellisen että sivistyksellisen nousun kauteen. Imatra ja sen myötä Vuoksenniska on rajamaata, voimakkaasti teollistunutta eteläistä Karjalaa, jonka kohtalona on ollut ja on elää kansainvälisen kaupan ja taloudellisten vaihteluiden sykleissä. Kun tavara ei mene kaupaksi, eivät pyörät pyöri ja elämä vaikeutuu, mutta otollisten vuosien myötä taantuva elämä virkoaa taas ja sen myötä heräävät uuteen eloon myös paikallinen taloudellinen toiminta, ihmisten ja yhteisöjen aktiivisuus. Tämä näkyy valokuvissa, joista käsillä oleva teossarja pääosin muodostuu.
Kolmas osa puolestaan tarjoaa myötä- ja vastamäkeä, teollisuuden keskeisen merkityksen vähenemistä – enää ei noin vain mennäkään tehtaalle töihin, nyt sinne päästään. Teollisen muutoksen rinnalla yhteiskunnan muu rakenne kehittyy. Rakentaminen syö mennyttä, ihmiset kuitenkin elävät, käyvät töissä kuka missäkin, yrittävät, elävät, viihtyvät, harrastavat.
Kun ensimmäisen osan ytimenä olivat vanhat valokuvat ja niitä myötäilevä joustavasti etenevä teksti, alkaa kirjasarjan edetessä toimitustapa muuttua. Rakennettavaa tulee lisää ja vanha joutuu väistymään, ja tämän muutoksen seuraaminen onkin noussut tekijöiden fokukseen. Jossain määrin nostalgiaa, mutta enemmin kyllä katsetta tulevaisuuteen voi seutukuntaa tuntemattakin aistia kirjasarjan sivuilta. Tämän kirjoittajalle Vuoksenniska on lapsuudesta tuttu ja siksipä 1950- ja 1960-luvun kuvat ovat minulle selkeää etnografista preesensiä.
Kun uuteen aikaan tultaessa värikuvat valtaavat sivut esteettisesti silmää tyydyttäneiden mustavalkokuvien kustannuksella, alkaa myös kokonaiskuva kirjavoitua. Tämän monivärisyyden häilyvyyttä on taittaja Pekka Kettunen pyrkinyt tasoittamaan kuvarytmityksellä ja sijoittamalla tekijöiden haluamia lehtiotsikkoskannauksia leipätekstin lomaan. Tämä ei kuitenkaan ole voinut estää levottomuuden syntyä sivuilmaisuun ja sivujen selaaja alkaa piankin kyllästyä liialliselta tuntuvaan kuvatarjontaan. Toki kuvamaterialista löytyy todellisia helmiä ja suuret kuvanostot ovat tarkoin harkittuja ja esteettistä silmää hiveleviä.
Totuuden vuoksi on kyllä sanottava, ettei tällaista kulttuuriympäristön muutosta näin kokonaisvaltaisesti hahmottavaa tieto- ja elämyspakettia ole missään tapauksessa syytäkään ahmaista yhdellä kertaa. Se, jolla teossarja on kotihyllyllä (jonne se kokonsa vuoksi vaikeasti mahtuu), varmaan ottaa sen yhä uudelleen ja uudelleen esiin ja syventyy siihen ajan kanssa. Lukukokemukseni on, että teossarjaa kannattaa tarkastella teemoittain. Milloin perehdytään yhä uudelleen keskuskadun, Vuoksenniskantien, muutokseen, milloin taas teollisuuden ja sen rakennusarkkitehtuurin ja sen maisemavaikutuksen dokumentointiin. Jossain välissä kannattaa ottaa tarkastelun kohteeksi yksittäinen osa-alue – vaikkapa Immola tai Sienimäki – ja seurata sen muutosta ja lukea muutoksen kontekstitekstit.
Joku taas haluaa seurata yksittäisen rakennuksen kohtelua, vaikkapa Osulan talon onnetonta kohtaloa, kolme ristin kirkon rapistumista tai Bio-Vuoksen rappiota ja nousua uuteen kukoistukseen. Mieleen painuvat Kaukopään alueen funktionalistiset asuinrakennuskokonaisuudet, Pomola johtavalle henkilökunnalle ja tasakattojen Lättälä työväkeä varten. Ironista kyllä, Pomola sai mennä, mutta Lättälä suojeltiin. Funkista edustavat myös Immolan varuskunnan vanhempi rakennuskanta, joka nyt taas 2020-luvun alussa on esillä, kun sen suojellut talot peruskorjattiin umpioiduiksi homeelle alttiiksi ja nyt käyttökieltoon määrätyiksi kohteiksi. Kovasti olisin odottanut myös stabiilien kohteiden esittelyä, vaikkapa keskustan ja sataman välisen, harjun itäpuolisen omakotialueen ”puunnimistökatujen” miljöön muuttumattomuuden kuvausta.
Muutosprosessin tarkastelua helpottavat mukaan liitetyt selkeät kartat ja myös oivalliset ilmakuvat, jotka yhdessä karttojen kanssa tarjoavat vieraammallekin selkeän kokonaiskuvan siitä, missä ollaan oltu ja missä ollaan nyt. Kaikesta sekavuudesta ja hajanaisuudesta huolimatta pidän teoskokonaisuutta hienona kertomuksena nimenomaan siitä, miten yhteiskunnan muutos näkyy yhdyskuntarakentamisessa ja miten rakentaminen ja myös rakennetun ympäristön käyttö muuttuu ajan myötä. On vain niin, että vanha on vanhaa ja uutta tarvitaan. Ja kun rakentaa pitää, infrastruktuuri aika tavalla määrää sen, mihin rakennetaan. Ja kun infra määrää mihin rakennetaan, ihminen puolestaan asettuu eri toimintoineen siihen, mitä tarjolla on tai mihin on sijoittumisen mahdollisuus.
Varatkaa aikaa teossarjaa tutkiessanne. Varatkaa myös pöytätilaa, sillä teoksia tulee lukea niin, että kaikki kolme ovat yhtä aikaa selattavana. Muuten kaaokselta näyttävästä kokonaisuudesta ei tule ymmärrettävää kosmosta.
Lassi Saressalo
Tiedustelut: Studio Niska p. 040 591 4332