Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2009–2013

13.1.2009

Lausunto Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmälle
Maaseutupoliittisesta kokonaisohjelmasta 2009–2013

lähete 12.12.2008
Dno MMM004:00/2008

Suomen Kotiseutuliitto kiittää Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmää mahdollisuudesta antaa lausunto otsikkoasiasta.

Yleistoteamuksena Kotiseutuliitto haluaa kiittää yhteistyöryhmää hyvin valmistellusta ja selkeät tavoitteet asettavasta ohjelmaluonnoksesta. Se perustuu selvästi vuosien 2005–2008 toimineen yhteistyöryhmän alustavalle työlle ja on sopeutettu valtioneuvoston maaseutupoliittisen selonteon tavoitteisiin luonnoksen johdannossa esitetyllä tavalla.

Oheisessa lausunnossaan Suomen Kotiseutuliitto haluaa kiinnittää ohjelman laatijoiden huomion mm. seuraavaan kolmeen näkökulmaan:

1) Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän tulisi kyseisenlaista periaatteellista ohjelmaa laatiessaan tukeutua riittävän laajalti käytössä olevaan asiantuntemukseen. Suomen Kotiseutuliitto on omalta osaltaan valmis osallistumaan ohjelman jatkotyöskentelyyn ja tulevan maaseutupoliittisen selonteon valmisteluun. Näin vältettäisiin tässäkin ohjelmassa satunnaisesti esiin tulevat kehitysnäkymien yksipuolisuudet.

2) Ohjelmaluonnoksen keskeisenä ajatuksena on eri maaseutukategorioiden ja kaupunkimaisten yhteisöjen laaja vuorovaikutus. Suomen Kotiseutuliitto korostaa olevansa sekä historiallisesti että toimintansa laajuudella mitaten ehkä keskeisin osaaja, kun ajatellaan ohjelman kolmen maaseutukategorian ja kaupunkikulttuurissa toimivien kansalaisjärjestöjen vuorovaikutustyötä. Tätä osaamista olisi käytettävä hyväksi.

3) Ohjelman ehdotukset korostavat erityisesti harvaan asutun maaseudun kehitystarpeita. Suomen Kotiseutuliitto haluaa kiinnittää huomiota siihen, että se omissa strategioissaan jo vuosia on tuonut esiin maaseutuasumisen ja siellä tapahtuvan tuotantotoiminnan infrastruktuurin jatkuvaa ylläpidon ja kehityksen tarpeen samalla, kun kansallisesti on mahdollistettava ajassa liikkuvan innovatiivisen toiminnan kehittyminen myös maaseudulla. Historiallisesti ja kulttuurisesti vahvan kotiseutuliikkeen rooli maaseudun perinteisen elinkeinokulttuurin ja uusasumisen eri muotojen tuoman osaamisen yhteen sovittajana on huomattavasti keskeisempi, kuin mitä ohjelmaluonnos antaa ymmärtää.

Yksityiskohtaisempi kommentointi

Luonnoksen ensimmäisessä luvussa todetaan aivan oikein, että nykyaikaisen maaseutupolitiikan juuret ovat valtiovallan harjoittamassa aluepolitiikassa, mutta tämän päivän maaseutupolitiikka korostaa erityisesti kolmannen sektorin roolia ja paikallistason toimintaa maaseutupolitiikan dynaamisena osana.

Tämä vastaa myös OECD:n ns. uuden maaseutupoliittisen paradigman näkemystä, joka siirtää toteutusvastuuta selkeästi valtionhallinnon ylätasolta alemmille hallintotasoille ja erityisesti kansalaisyhteiskunnan III sektorin ja yksityisen sektorin toiminta-alueille ja irrottaa sen selkeästi vallinneesta maatalouspoliittisesta näkökulmasta tarjoten mallin monimuotoisesta ja kokonaisvaltaisesta kestävään kehitykseen perustuvasta yhteistoimintapolitiikasta.

Tämä ohjaa toiminnallista ajattelua niin, etteivät maaseuduin ongelmat ole ratkaistavissa vain resurssien siirrolla ja haittojen kompensoinnilla vaan innovatiivisella ja tasavertaisella yhteistyöllä eri toimijoiden kesken.

Ohjelmaluonnos pyrkii myös luonnollisesti määrittämään maaseudun. (s. 10–) Se tapahtuu jakamalla asutettu Suomi kolmeen käsitteelliseen kokonaisuuteen,
a) kaupunkien läheiseen maaseutuun,
b) ydinmaaseutuun ja
c) harvaan asuttuun maaseutuun.

Tämä ajattelu perustuu jo 1993 luotuun asukaspohjaiseen määrittelyyn, jota on pyritty päivittämään vuosina 2000 ja 2006. Näkökulma eliminoi ajattelusta siis selvät kaupunkikokonaisuuden niitä kuitenkaan määrittelemättä.

Kun suomalainen kuntarakenne on muuttunut vuodesta 1993 ja jopa vuodesta 2006 varsin voimakkaasti ja suuri osa entisistä maaseututaajamakunnista on muuttunut hallintonimeltään kaupungeiksi, olisi asia ollut syytä ottaa uudelleen harkintaan ohjelmaluonnosta viimeisteltäessä.

Tähän kyllä viitataan sivulla 116 alkavassa kappaleessa Kunta maaseutupolitiikan toimijana, jossa sinänsä ansiokkaasti hahmotetaan uusien palvelukuntien roolia maaseutupolitiikassa, mutta ei siinäkään selkeästi määritellä, mitä kaupungilla vs. maaseudulla tarkoitetaan.

Kun näin määrittely etenee hahmottamalla a) kaupunkien läheinen maaseutu alueeksi, jossa yhteiskunnallisen infrastruktuurin kehittymisedellytyksen ovat parhaat (verrattuna siis muihin maaseutualueisiin), johon kohdistuu muuttopainetta muilta maaseutualueilta, mutta myös kaupunkikeskuksista ja joiden ongelmat ovat pikemminkin kaupunkimaisia kuin maaseutumaisia, tullaan johtopäätökseen, että kaupungilla ohjelmaluonnoksessa tarkoitetaan selkeitä aluekokonaisuuksia, joissa rakentaminen on tiivistä ja maankäyttö tehokasta, jotka vastaavat perinteistä kaupunkikäsitystä ja joissa elämisen muoto on ei-maaseutumainen ja joiden asumistiheys on ympäristöseutua selkeästi suurempi.

Tällöin ei kaupunkien ympäristöalueiden kuntanimityksillä voi olla merkitystä ja samalla tämä merkitsee sitä, että kaupungeissakin on laajoja alueita, jotka sijoittuvat maaseutukäsitteen sisään.

Esimerkkitapauksena voidaan vaikkapa ajatella matkaa Nilsiän kaupungin Tahkovuoresta Juankosken kaupungin ja Juuan kunnan kautta Lieksan kaupungin Kolille. Tuolla matkalla ei kaupunkimaisuus matkaajaa kovinkaan paljon yllätä!

Toisen maaseutukäsitteen osan muodostaa b) ydinmaaseutu, joka on erityisesti alkutuotantoaluetta, jonka sisälle voi sijoittua myös teollisia tai muita keskittymiä. Ydinmaaseudun palvelukuntakeskukset ovat monipuolisia ja kylät elinvoimaisia. Tällaiset alueet ovat tyypillisiä Etelä- ja Länsi-Suomelle.

Avoimeksi jää, mihin käsitteeseen voidaan sijoittaa uudet asuinalueet, jotka rakennetaan infrastruktuuriltaan tiiviiksi, mutta saattavat sijaita hyvien liikenneyhteyksin takia verraten kaukanakin työpaikkakeskittymistä, kaupungeista.

Tällaisten pientalovaltaisten asumalähiöiden kasvu tulee olemaan nopeaa, siitä todisteena Ruotsin maaseutuasumismalli tiiviine asuinalueineen, joissa nimenomaan asumiseen liittyvä infrastruktuuri (vesi, viemäri- ja energiaverkosto) ja peruspalvelut (päiväkodit, koulut) on hoidettu.

Kolmas ohjelmaluonnoksen maaseutukäsite on c) harvaan asuttu maaseutu, joka on muuttotappioaluetta, josta palvelut katoavat, jonka alkutuotanto vähenee, vanhusväestön määrä kasvaa ja joka ei etäisyyksien ja huonojen liikenneyhteyksien vuoksi pysty ottamaan vastaan kaupunkien työssäkäyvän väestön tarjoamaa asukaspotentiaalia.

Näillä alueilla on kuitenkin voimakkaitakin kaupallisia, erityisesti matkailu- ja myös kaivosteollisuuden, mutta myös perinteisiä teollisuuspaikkakuntia. Paikoitellen nämä seudut ovat hyvinvoivia, mutta globaali taloudellinen kehitys on voimakkaasti uhkaamassa niiden rakenteita.

Vuoden 2006 päivityksessä todettiin, että ydinmaaseutu on menettämässä asemaansa, kaupunkien läheisen maaseudun alueen laajentuessa ja samalla on harvaan asutun maaseudun etelärajan siirtymässä yhä etelämmäksi.

Mikäli prosessia visioidaan eteenpäin, on nähtävissä, että harvaan asutun maaseudun mahdollisuudet jatkaa elinvoimaisena ilman selviä elvyttäviä taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia maaseutupoliittisia toimia ovat vähäiset ja se muuttuu parissa sukupolvessa käyttöalueeksi, jolle luonteenomaista on periodiasutus ja alueen käyttö toisen käden virkistyskäyttöön.

Samalla liikenneyhteyksien parantuessa tiiviit ”uuskylät” Ruotsin mallin mukaisesti ulottuvat ydinmaaseudun sydänalueille ja muodostavat perinteisen ydinmaaseudun kylien rinnalle sosiaalisesti ja kulttuurisesti ja traditioltaan erilaisia asumiskokonaisuuksia.

Ohjelmaluonnoksen yhtenä ongelmana on nähtävä käytetyn tilastoaineksen suhteellinen vanhuus. Kun mm. sivujen 11 – 20 diagrammit perustuvat tuoreimmillaan vuoden 2005 tilastotietoihin ja kun ohjelma toteutuu parhaimmillaan vuoden 2009 lopulla, jäävät viimeisten vuosien kehitystrendit havaitsematta. Toivottavasti ohjelman lopulliseen versioon saadaan tuorein tilastotieto edes ennakkotietona ja havaitut muutokset kommentoitua tekstiin.

Luvussa 2.2. (s. 21-) hahmotellaan yhteiskunnallista muutosprosessia. Kuten kaikki ennusteet tämäkin muutosanalyysi perustuu osittain dokumentoimattomaan tietoainekseen ja tarjoaa seuraavien ohjelmallisten lukujen pohjaksi näkemyksiä, jotka jo lähtökohdiltaan perustelevat ohjelman toteutustavoitteita.

Tästä lähtökohdasta huolimatta näkemys on realistinen ja vastaa myös Kotiseutuliiton näkemyksiä yhteiskunnallisesta kehityksestä vuoteen 2015.

Lokalisaation ja globalisaation yhdistelmä, glokaalisaatio, ajattelun pohjana lisääntyy. Tämä merkitsee sitä, että maailmanlaajuisia asioita tarkastellaan paikallisuuden läpi ja samalla paikallisille trendeille haetaan globaaleja selitysmalleja.

EU:n laajeneminen ja yhdistyvä lainsäädäntö Euroopassa sekä pääoman, palvelujen ja työvoiman liikkumisen helpottuminen lisäävät myös maaseudun elinkeinojen innovaatiomahdollisuuksia, mitä tukee myös tietomaailman nopea verkottuminen ja tietoliikenteen mahdollisuuksien tarjoaminen myös harvaan asutulle maaseudulle.

Ohjelma näkee aivan oikein lähtökohtana myös jo mainitut alhaalta ylös tapahtuvan yhteiskunnan kehitysmallin, mikä lisää kansalaisjärjestöjen toiminnan mahdollisuuksia ja vaikuttavuutta. Kun yhteiskunnalliset palvelut kuntakehitysprosessien myötä keskittyvät, jää erityisesti harvaan asutulle maaseudulle palvelutehtäväaukkoja, joita ovat niin haluttaessa paikattavissa kolmannen ja yksityissektorin toimenpitein.

Taloudellisista muutoksista maaseutualueille keskeisintä lienevät palvelutuotannon voimakas lisääntyminen elämysteollisuudessa ja perinteisen teollisuuden väheneminen, mikä siirtää työpaikkoja uusille aloille ja alueille. Mahdollisuutena olisi nähtävä myös kaivannaisteollisuuden lisääntyminen.

Palvelualoilla saattaa työperäinen maahanmuutto olla ratkaisu nähtävillä olevaan työvoimapulaan, erityisesti hoito- ja virkistyspalveluissa. Sosiaalisista muutoksista korostunevat muuttoliikkeiden, niin maassa- kuin mahanmuuton mukanaan tuomat erityisongelmat, tuloerojen kasvu ja syrjäytymisprosessit.

Varsinainen ohjelma luvussa 3 (s.30-) lähtee liikkeelle erityisesti harvaan asutun maaseudun elämisen mahdollisuuksien parantamisella. Edellä kuvatun jaon perusteella maassa on 143 harvaan asutun maaseudun kuntaa. Niiden ongelmista mainittiin jo edellä toimintaympäristön muutoksen yhteydessä.

Väestön vanheneminen ja sen myötä hoito- ja hoivapalvelujen lisääntyvä tarve tuottavat suuria ongelmia. Sosiaalisten tulojen suhteellinen määrä kasvaa, mikä merkitsee taloudellista rasitusta kunnille. Alueen sosiaalinen (paremminkin kulttuurinen) pääoma on kuitenkin perinteisesti vahva ja kakkosasuminen lisää monipuolisuutta, mutta uusien pysyvien työpaikkojen luominen on vaikeaa.

Tulevaisuudessa alueet muuttuvat kaupunkiasumisen elämysviidakoksi, mikä toisaalta mahdollistaa kausipalvelujen kehittämisen ja tarjoaa ainakin periodityöpaikkoja ja myös ylläpitopalveluissa pysyviä työsuhteita.

Keskeistä harvaan asutun maaseudun kehittämiselle ovat infrastruktuurin turvaaminen ja innovoivien tuotantoalojen kehittäminen. Tämä tarjoaa mahdollisuuden myös kansalaisjärjestöille palvelujen tuottajina.

Mietinnössä korostetaan saamelaisten asemaa alkuperäiskansana ja siihen liittyvää stereotyyppistä ajatusta poronhoidosta etnisenä elinkeinona. Suomessa poronhoitoa ei kuitenkaan ole privilegioitu saamelaisväestölle toisin kuin Norjassa ja Ruotsissa.

Tulee myös muistaa, että mikä tahansa kansa tai etninen ryhmä voi ilmoittautua alkuperäiskansaksi (ILOn sopimus 169/1991). Eri asia on EU:n suhtautuminen mm. baskeihin, keltteihin, sorbeihin, vepsäläisiin jne., jotka kuuluvat jäseninä Alkuperäiskansojen maailmanneuvostoon.

Kaupunkien läheisen maaseudun osalta todetaan mietinnön sivuilla 37 – 40 keskeisimpinä ongelmina ”vastakaupungistumisen” prosessi, jossa asutus siirtyy kaupunkikeskusten ulkopuolelle ja käyttää kaupunkien palveluita hyväkseen ja myös käy pääasiallisesti siellä työssä. Tällöin kaupunkiseutujen ympäristökunnat kokoavat verotulot ja vastaavasti tarjoavat peruspalvelut, mutta mm. kulttuuripalvelut kustantaa kaupunkikunta. Tämä luo ongelmia kaupunkiseutukuntien yhteistyölle.

Kyseisillä alueilla on myös muodostumassa ongelmaksi perinteisen kulttuurimaiseman häviäminen kasvavan asutuksen johdosta, mikä taas luo ongelmia kaavoittajien/ rakentajien ja ympäristöaktivismin välille. Tässä kotiseutuliikkeellä on paikkansa osallistamalla uudet ja vanhat asukkaat kaavoitusprosessiin ja toimimalla tradition välittäjänä.

Uusi asutus ei välttämättä kohtaa perinteisen maaseutuasumisen yhteisyyttä, mikä taas tarjoaa mahdollisuuden kotiseutuyhdistyksille uusasukkaiden kotiutustyössä. Sama prosessi on nähtävä mahdollisuutena mm. tutustuttaessa kausiasukkaita maaseudun kulttuuriseen perinteeseen ja kytkemällä heidät mukaan osavuotisen asuinpaikkansa kansalaistoimintoihin.

Kausiasukkaiden kytkeminen paikallisuuteen ja maaseudun kulttuuriseen perinteeseen sekä samalla maaseudun kehittämiseen, tapahtuu paitsi olemassa olevan kansalaistoiminnan kautta myös synnyttämällä uutta toimintaa joko uudenlaisina kesäasukasyhdistyksinä tai kunnallisten vapaa-ajanasukastoiminnan kautta.

Kotiseutuyhdistykset aktivoituvat ainakin suurimmilla mökkipaikkakunnilla perustamaan kesäasukas- tai vapaa-ajanasukasjaostoja tai toimikuntien oman organisaationsa puitteissa.

Maaseudun palvelutarjontaa kehitettäisiin ohjelman mukaan (s. 40 – 51) jo käynnissä olevalla kuntien palvelurakenteen uudistamisprosessilla. Se tarjoaa myös mahdollisuuksia kansalaisjärjestöille luoda sellaisia palvelumuotoja, jotka osittain perustuvat vapaaehtoistoiminnalle.

Infrastruktuurin luominen tällaisia vapaaehtoispalveluja varten on yhteiskunnan tehtävä ja toteutuu mm. luovuttamalla pois käytöstä jäänyttä kiinteistöomaisuutta kansalaistoiminnan käyttöön, osallistumalla yhteisöjen omistamien yhteiskäyttötilojen kunnostamiseen ja ylläpitoon, laatimalla riittävän pitkäkestoisia palvelusopimuksia ja suhtautumalla kilpailulainsäädännön vaatimuksiin joustavasti.

Ohjelmassa korostetaan aivan oikein kansalaisjärjestöjen roolia palvelutuotannossa kuitenkin niin, että sen pitää olla koordinoitua. Esimerkiksi kulttuuri- ja vapaa-aikapalvelujen (laajalti käsitettynä) organisointia varten kuntien tulisi luoda yhteisiä kulttuurikoordinaattorin työsuhteita, joka vastaisi palvelujen tilaamisen ja tuottamisen koordinaatiosta ja vapaaehtoistyön yhteistoimintamahdollisuuksista.

Kuten ohjelmatekstissäkin todetaan tämän tyyppinen palvelutoiminnan laajentaminen edellyttää kuitenkin lainsäädännön tarkentamista, jotta selvitetään palveluja tarjoavien yhteisöjen yleishyödyllisyys.

Suomen Kotiseutuliitto kannattaa omalta osaltaan tehtyjä ehdotuksia, on luonnollinen kansalaistoiminnan koordinoija ja tarjoaa laajan jäsenkenttänsä myös käytännössä osallistumaan työhön.

Sivulla 58 otetaan kantaa maahanmuuttoon ja korostetaan kotoutusprosessien kehittämisen tarvetta. Kotiseutuliiton mielestä nimenomaan kulttuuriseen integraatioon olisi panostettava nykyistä huomattavasti enemmän, maahanmuuttajien sosiaalinen huoltohan toteutuu kansainvälisten sopimusten ja yhteiskunnallisen tasavertaisuuden kautta.

Tässä työssä voisi kansalaisjärjestöillä olla nykyistä huomattavasti suurempi osuus, kunhan toimintaa edes jossain määrin rahoitettaisiin. Sen sijaan mahanmuuttajien ohjaaminen maaseudun perustuotantoon tuntuu hieman utopistiselta ja toteutuessaan saattaa johtaa uuden sosiaalisen ryhmän muodostumiseen yhteiskunnassa.

Ohjelma korostaa muualtakin tuttuun tapaan naispuolisten maahanmuuttajien erityisasemaa ja palvelujen tarvetta. Tosiasia kuitenkin on, että erityisesti muslimimaista tulleiden miespuolisten maahanmuuttajien kulttuurinen rooli perheestä huolen pitävänä vastuuhenkilönä on vaarantunut, kun heille ei osata luoda pysyviä työsuhteita.

Näin miehet, perheenisät, syrjäytyvät kulttuurisesta roolistaan, mikä johtaa mm. vakavaan vääristymään maahanmuuttajapoikien mieskuvien muodostumisessa ja johtaa vieraantumiseen ja esikuvien hakemiseen muualta. Pariisin muslimikorttelien näkymät ovat ikävä osoitus tämänkaltaisesta prosessista. Kaiken kaikkiaan toisen polven maahanmuuttajien integroimisen tulisi kiinnittää erityistä huomiota.

Todella ällistyttävä on sivun 62 toimenpide-ehdotus 45, jossa ruotsin- ja kaksikielisten kuntien edellytetään tekevän maahanmuuttajien kotoutusohjelma, joka tarjottaisiin kaikille maan kunnille. Itse asiassa tällainen kokonaisvaltainen uudenaikainen kotoutusohjelma tulisi laatia maahanmuuttoministerin johtamassa kulttuuriministeriön toimialalta kootussa asiantuntijatyöryhmässä, johon Kotiseutuliitto ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Samalla sivulla 62 toimenpide-ehdotus 51, joka siirtäisi palvelujen tuottamisen edellyttämän välittäjäorganisaation luomisen yhdelle toimintaorganisaatiolle, on liian suppea ja vaatii selkeästi lisäharkintaa, jossa paikalliset, alueelliset ja valtakunnan tason toteuttajajärjestöt toimivat tasavertaisina välittäjinä. Liiallinen keskittäminen tässäkin yhteydessä tulee selvästi johtamaan byrokratisoitumiseen, mikä on vastoin ohjelman perusajatusta.

Sivulla 72 – 74 käsitellään luonnon- ja maisemanhoitotyötä. Ohjelmaluonnosta laatineilta lienee jäänyt huomaamatta, että Euroopan Rakennusperintöpäivän, jota ympäristöministeriö koordinoi, teemana vuonna 2010 on rakennettu maisema ja Suomen Kotiseutuliitto koordinoi samana vuonna kansallista kulttuuriympäristöteemavuotta. Näiden hankkeiden läpivienti, resursointi ja sisältöjen ulottaminen kaikkialle maahan on ensiarvoisen tärkeää.

Sivulta 81 lähtien käsitellään teemaa kulttuuri ja luova talous. Ohjelmassa käsiteltiin jo aiemmin (s. 47) kirjastolaitoksen mahdollisuuksia ja edellytettiin kirjastopalvelujen saavutettavuuden takaamista myös maaseudulla. Sama toistuu sivulla 86.

Näin toki pitäisikin olla. Kun taloudelliseksi ongelmaksi on syntynyt perinteisen kirjastotoimen ja uuden tietomaailman rahoittaminen kirjastojen määrärahoista, saattaisi olla mahdollista pyrkiä toteuttamaan tietopalvelutoiminta ulkoistettuna, jolloin sen olettaisi tarjoavan uusia työpaikkoja myös eri maaseutualueilla. Tällaisesta toiminnasta, joka osittain voisi perustua myös kansalaisjärjestötoimintaan, on olemassa onnistuneita esimerkkejä.

Ohjelmassa palataan tässäkin yhteydessä elämyspalvelutoimintaan. Luovan talouden käsite on tässä ymmärretty ajalle tyypillisesti taiteen ja elinkeinotoiminnan kombinaatioksi, mikä on naiivin yksinkertainen lähtökohta.

Kulttuurin ja luovan talouden piiriin esimerkiksi ei tunnuta luettavan kotiseututyötä, paikallismuseotoimintaa, kotiseutuarkistotoimintaa, kotiseutukirjallisuuden tuottamista, kotiseututapahtumien järjestämistä, jotka ovat perinteisiä luovaa toimintaa ja luovaa talouttakin ennen kuin siitä mitään tiedettiinkään.

Ajatellaanpa vain paikkakuntasymboliikan käyttöä matkailutuotteiden luomisessa, brändäämisessä ja markkinoinnissa, maisemaidentiteettien käyttöä, alueellisia ja paikallisia tuotteita kuvataiteessa, musiikissa, tapahtumatuotannossa jne.

Näiden tuottajina ovat kotiseutuliikkeen kaikki osapuolet, kotiseutuyhdistykset, nuorisoseurat, vapaapalokunnat, Martat, 4-H toimijat, maamiesseurat, maatalousnaiset, seurakunnat, poliittiset paikallisyhdistykset, kyläyhdistykset jne. yksittäisten toimijoiden lisäksi.

Ohjelmassa kaikista alkulukujen periaatteista huolimatta mm. tässä osiossa korostuu ylhäältä alaspäin ohjaamisen leima. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa suomalaisesta paikallisesta luovasta työstä, kansanjuhlista ja tapahtumista ovat kansalaistoiminnan ja/tai yksittäisten toimijoiden tuotteita.

Luvussa osaaminen maaseudun voimavaraksi sivulla 86 palataan kulttuurituotantoon ja nostetaan esiin maaseudulla tapahtuva osaaminen. Erilaisessa osaamispalvelutuotannossa on mahdollisuus nykyistä tehokkaammin käyttää hyväksi niitä osaamisverkostoja, joita mm. kansalaisjärjestöt, vaikkapa Kotiseutuliitto ylläpitävät.

Unohtaa ei missään tapauksessa saa sitä laajaa osaamispotentiaalia, joka on muodostunut kausiasukkaista, jonka aktivointi paikkakunnan kehittämisessä on liian vähäistä.

Samassa yhteydessä mainitaan maaseutuprofessorien verkosto, jonka osaamissisällöstä olisi ollut hyvä kertoa laajemminkin. Esityksessä olisi laajemminkin voinut esitellä ja luoda tulevaisuudennäkemyksiä vaikkapa siihen laajaan perinteen-, kulttuurien- ja kielitieteen tutkimuksen traditioon, jota maamme yliopistoissa on kansainvälisestikin ottaen menestyksekkäästi harrastettu ja joka tuottaa hyvää perusmateriaalia myös maaseutualueiden kehittämistarpeisiin.

Tähän liittyen on syytä todeta, että Kotiseutuliitto on esittänyt yhden kotiseutututkimukseen perustuvan oppituolin perustamista, mutta toistaiseksi tuloksetta. Samoin Kotiseutuliitto aktivoi osaavia akateemisia kotiseuduntutkijoita hakeutumaan kotiseutututkimuksen dosenteiksi eri yliopistoihin.

Kotiseutututkimus on varsin laaja humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkimusala, jossa kehitettävää tutkimusta ja opetusta voitaisiin käyttää laajalti yhteiskunnan kulttuuris-sosiaalisessa kehittämisessä, kansalaiskasvatuksessa ja kansalaistoiminnan tukena.

Sivulla 99 – 101 käsitellään oikeansuuntaisesti kulttuuriympäristökysymyksiä, joihin Kotiseutuliittokin on kiinnittänyt erityistä huomiota. Kulttuurimaisemia kartoitettaessa on kuitenkin muistettava, että muuttuminenkin on osa kulttuurimaisemaa.

Nykyaikaisessa suojeluideologiassa vallitsee eräänlainen historiattomuus, joka pysäyttää muutosprosessit tiettyyn etnografiseen preesensiin ottamatta huomioon ihmisen ja luonnon välistä vuorovaikutusprosessia. Näin kulttuurimaiseman staattinen museointi merkitsee kulttuurista ja esteettistä valintaa, joka on sidoksissa kulloinkin vallitseviin yhteiskunnallisiin näkemyksiin. Tämä ei merkitse sitä, etteikö kulttuuriympäristöä tulisi hoitaa eikä sitä etteikö paikallista osaamista, ymmärrystä ja tahtoa asiassa tulisi kunnioittaa.

Sivulta 109 alkaa luku, joka käsittelee kansalaistoimintaa. Sen yksi keskeisimmistä huomioista on, että julkisen sektorin toiminnassa luonteenomaista on korjaustoiminta, toisin sanoen julkisen sektori tulee palveluineen apuun vasta sitten, kun apua tarvitaan (s. 110). Julkiselle sektorille ei näin ollen kuuluisi ennaltaehkäisevä toiminta.

No asia ei tietenkään ole näin yksioikoinen, mutta näkemys toki korostaa kansalaisjärjestöjen toiminnan merkittävyyttä yhteisöllisyyden korostamisessa, sosiaalisen kontrollin ylläpitäjänä, luovuuden kanavoijana ja ongelmien ennaltaehkäisijänä. Siinä mielessä esitetyt toimenpiteet ovat kaikilta osin kannatettavia.

Paikallisuuden kehittäminen on luvun 3.13. keskeisajatus (s. 112 -). Luku keskittyy paikallis- ja kylätoiminnan kehittämiseen Suomen Kylätoiminta ry:n resursseja lisäämällä. Jotenkin ohjelman toimenpide-esitykset unohtavat, että maaseudulla toimii rinnakkain, limittäin ja päällekkäin lukuisa määrä eläviä, osaavia ja paikallisuuden ongelmat tuntevia yhdistyksiä, jotka nekin edellyttävät ohjelman perusajatuksen mukaista resursointia.

Yksipuolinen yhden toimijan resurssitarpeiden ja toimintamahdollisuuksien korostaminen tekee ohjelmalle hallaa ja kyseenalaistaa sen muuten oikeansuuntaiset tarpeet ja samalla ristiriitaistaa ohjelmaan sisältyvät toimintojen ja toimijoiden tasavertaisuustavoitteet.

Sama trendi toistuu myös pääluvussa 4. Kotiseutuyhdistyksille tulisi kuulua kotiseutuliikkeen laajuuteen ja historiallisuuteen olennaisesti kuuluva koordinoiva rooli, jossa sen kokonaisvaltainen kotiseutunäkemys yhdistyy mm. kylätoimijoiden alhaalta ohjautuvaan käytännön aktiivisuuteen.

Ohjelmaluonnoksessa paikallisuutta halutaan kehittää myös muodostamalla eräänlaisia kyläneuvostoja, joille kunta voisi asettaa käytettäväksi määrärahoja lähipalvelujen organisoimiseksi.

Ajatus on kaunis, mutta on kysyttävä, miten tällaiset neuvostot muodostettaisiin, ilmeisesti paikallisvaaleilla, koska päätöksenteon demokraattisuus ja verovarojen käytön oikeellisuus on aina otettava huomioon. Tämä prosessi on useaan otteeseenkin kokeiltuna osoittautunut epätarkoituksenmukaiseksi.

Vastaukset lausuntopyyntöön

Ohjelman saatteessa kysytään:

”Millä linjauksilla maaseudun ja erityisesti harvaan asutun maaseudun kehittämistä viedään eteenpäin.”

a) mitkä asiat ohjelmassa tukevat näitä linjauksia
b) mitkä ovat ohjelman suurimmat puutteet

”Miten ohjelman toimenpiteet, joiden toteuttajataho organisaationne on, tukevat maaseudun kehittämistä ja miten toimenpiteitä tulisi alkaa toteuttaa?”

Suomen Kotiseutuliitto näkee, että ohjelman linjaukset yllä olevin kommentein ovat sinänsä kehitettäviä ja pääosin jo toteutuskelpoisiakin. Myös ohjelmassa olevat puutteet ja vinoumat on esitetty yllä.

Jälkimmäiseen kohtaan on vastattava, että kansalaisjärjestöillä, kuten Suomen Kotiseutuliitolla on huomattavasti enemmän toiminnallisia vahvuusalueita, kuin mitä niille on ohjelmaluonnoksessa eksplisiittisesti esitetty.

Ohjelman jatkokäsittelyssä olisi ehkä syytä tutustua näihin järjestöjen tai niiden kattojärjestöjen strategioihin ja hakea jo ohjelmaan niistä selkeitä toimintamalleja.

Suomen Kotiseutuliiton osalta tällaisia toimintakokonaisuudet ovat sekä immateriaalisia että taloudellisesti ja toiminnallisesti mitattavia. Tällaisia laajoja tavoitteita ovat mm:

• Elinympäristön viihtyisyyden parantaminen
• Ihmisten viihtyvyyden ja kiintymyksen lisääminen kotiseutuun
• Kotiseudun monipuolinen kehittäminen paikallisten erityispiirteiden pohjalta
• Alueellisen ja paikallisen omaleimaisuuden korostaminen ja kehittäminen
• Paikalliskulttuurien vaaliminen, edistäminen ja esille tuominen
• Asukkaiden omatoimisuuden voimistaminen
• Kotiseutuhengen ylläpitäminen

Kotiseutuliiton toiminnassa korostuvat reagointi paikallisuuden ja globaalisuuden vuorovaikutukseen, paikalliskulttuureiden muutokseen ja monikulttuurisuuteen. Edelleen keskeisiä toimintaan vaikuttavia näkökulmia ovat muutos sukupolvien välisestä viestinnästä informaatioyhteiskuntaan ja kansallisuudesta eurooppalaisuuteen.

Liitto hakee omalla toimialallaan ratkaisuja ilmastonmuutoksen tuomiin ongelmiin, mikä on myös kulttuurinen uhka ja ratkaisuja maassa- ja maahanmuuton tuomiin kulttuuristen törmäysten ongelmatiikkaan.

Kaikki nämä näkökulmat ovat mahdollisuuksia, joita voidaan käyttää hyväksi toteutettaessa lausuntona olevaa maaseutupoliittista kokonaisohjelmaa sen lopullisessa muodossa.