Orisuo – Suomen Ameriikka

Uutteran kylän tarina

Kirjatoimikunta (teksti ja toimitus): Orisuo – Suomen Ameriikka. Korpisoiden keskeltä kulttuurikyläksi. Orisuon pienviljelijäin yhdistys 2023. 322 s.

Orisuon kyläkokonaisuus sijaitsee Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Pirkanmaan rajamailla eikä Kanta-Hämeeseenkään ole pitkä matka. Se sijoittuu entisten Metsämaan, Alastaron, Loimaan kunnan ja Alastaron kuntien rajamaille, kauaksi kaikesta, kuten kyläläiset ovat todenneet. Nykyään se on Loimaan kaupungin elinvoimainen osa. Sitä halkoo valtatie 2.

Kylä alkoi syntyä jo 1700-luvulla, kun suurten maakirjakylien takamaille alettiin rakentaa niittupirttejä, kesäisin karjanhoitoon kuuluvia laidunmaita ja niiden kesäkäyttöisiä asuinrakennuksia, karjamajoja. Karja tuotiin kesäksi tilojen kotipelloilta suoalueen laidunmaille ja näin säästettiin lähipellot talvirehun tuotantoon. Näistä niittupirteistä ja niiden elämästä on kirjassa mielenkiintoinen luku, joka tarjoaa paikallisen perinteen kerääjän Sulho Ojalan (1897–1979) kansatieteellisen kuvauksen tästä Suomessa ehkä harvinaislaatuisesta karjamajalaitoksesta.

Jo 1800-luvun lopulla näitä ulkoniittyjä ja niiden rakennuksia alettiin myydä torppareille, ja soiden ympäröimälle Orisuon alueelle alkoi syntyä itsenäistyviä pientiloja. Torppien itsenäistyminen tapahtui jo ennen varsinaista torpparilakia vuodelta 1918. Mahdollisuudet saada hankittua itselleen pientila kiinnosti, ja Orisuon alue kokosi itsenäisyyteen pyrkiviä maahenkisiä muualtakin aivan kuten Amerikka ikään. Tästä seudun kansanomainen nimitys. Kun pientilavaltainen asutus 1800-luvulta alkaen vakiintui, veti se mukaansa myös maakäsityöläisiä, palvelusväkeä, kauppa- ja muuta liiketoimintaa. Kun väestö kasvoi, kasvoi myös lasten määrä ja vuonna 1911 Orisuolle perustettiin kansakoulu, joka jaksoi toimia aina vuoteen 1969 asti. Olisiko Orisuon halki 1960-luvun alussa valmistunut Helsingin–Porin valtatie aiheuttanut koulun lakkauttamisen, lapsia oli helppo viedä suurempiin kouluyksiköihin? Koulun eri vaiheista on kirjassa oma erillinen lukunsa.

Kyläyhteisö

Luonnollisesti myös yhteiskunnalliset tarpeet heräsivät, ja syntyivät Nuorisoseuraliikkeen paikallisosasto Orisuon nuorisoseura (1913) ja Pienviljelijäin Keskusliiton osana paikallinen Orisuon pienviljelijäin yhdistys (1923). Hengellistä toimintaa ylläpiti Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen paikallinen yhdistys, joka mm. rakennutti omin varoin kylään vieläkin toimivan rukoushuoneen, maakirkon. Tätä varten oli perustettu erillinen Rukoushuoneyhdistys vuonna 1923. Näistä sosiaalisen elämän keskiöistä on kirjassa laajat kerrontakokonaisuudet. Nuorisoseuran toiminta-aktiivisuuden vaiheita seurataan omassa luvussaan. Seura päätettiin lakkauttaa vuonna 1992

Sen rinnalle perustettu Orisuon pienviljelijäyhdistys sen sijaan elää ja voi hyvin. Alun perin maatalousyhteiskunnan modernisaation etuvartijana ja siihen liittyvien uusien tekniikkojen ja tapojen perehdyttäjänä toiminut yhdistys on saanut kirjaan oman laajan lukunsa, joka kertoo toimintamuotojen muuttumisesta neuvontaorganisaatiosta kyläläisiä yhdistäväksi yhteisöksi, joka selkeäsi on myös ottanut itselleen nuorisoseuran toiminnan ja uudenmuotoisen kylätoiminnan eri muodot. Yhdistys on koonnut kautta aikojen kyläläiset yhteen, joko erikseen tai aikoinaan yhdessä nuorisoseuran kanssa. Nyt se on kyläyhdistyksenä järjestänyt yhteisiä tapaamisia, rakentanut vaikkapa jääkiekkokaukaloa, omaa kylätaloa, retkikohteen laavuineen – aivan kuten nykypäivän kyläyhdistyksen pitääkin toimia. Yksi toiminnan tulos on tämä käsillä oleva teos.

Loistava kuvamateriaali

Teoksen alkuosa toimii selkeänä tila/talomatrikkelina, jossa esitellään kunkin nykyisen ja jo menneenkin torpan, tilan, lohkotilan, palstatilan historiaa. Kustakin kohteesta kerrotaan lähinnä sen perustamisvuosi ja ensimmäiset asukkaat, nykyisiin omistussuhteisiin vain viitataan, eikä tekstiin ole (onneksi) ahdettu henkilö- ja sukuluetteloita parinsadan vuoden ajalta. Pääosa torpista perustettiin 1800-luvulla, osa jopa 1700-luvun lopulla, ja niiden itsenäistyminen ja uusien tilojen synty ajoittuu 1800-luvun lopulle ja viime vuosisadan alkuun.

Orisuon nuorisoseuran kotiseututoimikuntaa on kiittäminen tämän teoksen parhaasta herkusta, vuoden 1921 kotiseutukuvien kuvaushankkeen tuottamasta kuva-aarteesta. Paikallinen merkittävä kotiseutumies Sulho Ojala (josta on oma luku kirjassa) toimitti kuvat Museovirastoon arkistoitavaksi. Onneksi! En ole aiemmin nähnyt kotiseutukirjaan koottavan näin edustavaa, laajaa ja hienoa kuvamateriaalia 1920-luvun torppien ja pientilojen asuinrakennuksista. Kuvien edessä joutuu pysähtymään ja miettimään. Rakennukset ovat laudoittamattomia hirsirakennuksia, pärekattoisia ja seisovat tonteillaan varsin vaatimattomankin näköisinä. Tonteilla, joissa vastaa alkaa näkyä entisen kivisen tantereen tilalle nousevia riukuaitojen muusta maastosta erottavia pihamiljöitä, näkyy alullaan olevia omenapuita, jokunen säästetty pihapuu ja joissain kuvissa nouseva marjapensas. Nämä kuvat ovat teoksen suola. Eikä muutakaan kuva-aineistoa toki pidä väheksyä. Kuvia on koottu teokseen myös yksityisarkistoista kiitollinen määrä. Myös myllyistä kertovassa luvussa on hienoa kuva-aineistoa. Toivottavasti koottu kuvamateriaali, jota ei vielä ole viety arkistoihin voidaan ainakin digitoituna tallentaa asianmukaiseen paikkaan.

Mieltäni ovat aina kiinnostaneet koulujen luokkakuvat, joissa oppilaat kiitettävästi katsovat kuvaajaan, joku ujostelee, joku yrittää jännittyneenä hymyillä. Vaateparret ja tukkamuoti muuttuu, lapset eivät. Mitähän noista kaikista on sittemmin tullut? Ja takarivissä on mukana aina opettaja, jonka tiukassa, mutta osaavassa huomassa näistä ihmistaimista tulee hiljalleen aikuistuvia kansalaisia.

Lopuksi

Kirjan sivuista vie pääosan nuorisoseuran ja Pienviljelijäin yhdistyksen historian ja toiminnan kuvaus. Niiden sisälle on kuitenkin mahdutettu kokonainen maaseudun historia toisaalta yhteisöelämän muuttumisen seurantana ajan virrassa, toisaalta niiden tekemän työn merkityksen korostamisena modernisoituvassa maaseutuyhteisössä. Kuvamateriaalia ehdinkin jo kiittää, sen dokumentointi on hoidettu asiallisesti. Pienet kainalotekstit täydentävät leipätekstiä samoin kuin tekstin oheen skannattun muun alkuperäisaineiston näytteet. Johanna Marttilan taitto on selkeää, joskus jopa hienostunutta.

Lassi Saressalo