Mankalan kuohuja ja tyventä

Kylähistoriaa ja koskenlaskua

Metsäpelto, Eila, Tolvanen, Lasse (toim.) ja kirjatyöryhmä: Mankalan kuohuja ja tyventä. Kyläkirja Iitin Mankalasta. Iitin Kotiseutuyhdistys 2023. 411 s.

Mankalan kylää ei oikeastaan ole. Virallisesti se on osa Tapolan kylän kantatalon aluetta, mutta nykykielessä ja -mielessä se on oma kokonaisuutensa. Mankala sijaitsee nykyisen Iitin kunnan lounaisosassa Kymijoen rannoilla.

Iitin kunta taas on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se on kautta aikojen ollut rajamaata. Se on kuulunut aikojen myötä Viipurin ja Uudenmaan lääniin, sittemmin Kymen lääniin ja lopulta Etelä-Suomen lääniin, kunnes läänilaitos Suomessa lakkautettiin. Perinteisesti Iitti on ollut Karjalan ja Hämeen rajamaata, sittemmin osa Kymenlaakson maakuntaa, kunnes iittiläiset päättivätkin ruveta hämäläisisiksi ja hakeutuivat Päijät-Hämeen maakuntaan. Mutta kyllä Iitti vieläkin lasketaan Kaakkois-Suomeen. Vielä dramaattisempaa oli, kun Venäjän ja Ruotsin välinen raja vedettiin pitkin Kymijokea vuonna 1743 ja osa Iitistä jäi rajan itäpuolelle. Kun vierailen ystävieni luona Iitin Kymentaka -nimisessä kylänosassa, siirryn Iitin Kirkolta joen yli Vanhan Suomen puolelle, eli entiselle Venäjänmaalle.

Mutta tämän kaiken rajamaan keskellä virtaa ylväs Kymijoki, yksi Suomen suurista. Jääkauden jälkeinen Muinais-Päijänteen laskujoki murtautui maankokoamisen myötä noin 7000 vuotta sitten luoteen sijasta etelään. Vesi etsi uomaansa nykyisen Pohjois-Iitin kalliosolien ja etelämpänä Salpausselän läpi purkautuakseen monien vaiheiden jälkeen Suomenlahteen. Mankalan seudulle syntyi neljän vuolaan kosken kokonaisuus, jonka rantaseuduista tämä teos kertoo. Kylän alueelta voidaan jäljittää muinaisasutusta aina kivikaudelta, jolloin se oli muinaisen Litorianmeren rannikkoa.

Kylämatrikkeli

Teoksen johdanto-osa sijoittaa Mankalan Suomen muinaiseen asutushistoriaan, josta muistona ovat artefaktien lisäksi esimerkiksi Haukkavuoren kalliomaalaus tuhansien vuosien takaa. Varsinainen dokumentoitu pysyvä asutus seudulle asettui 1500-luvulla, jolloin nimi Tapola ja Mankala alkavat esiintyä kruunun maakirjoissa ja veroluetteloissa. Kirja seuraa tätä asutuksen ja samalla kruunun otteen vakiintumisvaihetta vanhojen dokumenttien kautta ja siirtyy sitten esittelemään nykyisten ja entisten tilojen, talojen ja asukkaiden historiaa.

Alkaa syntyä reilun puolentoistasadan sivun laajuinen kylämatrikkeli, joka koostuu virallisista matrikkelitiedoista, elämäntapakuvauksista ja henkilöhistorioista. Tällainen matrikkeli on mankalalaisten ja heidän jälkeläistensä kannalta merkittävä tietopaketti, joka asettaa nykyihmisen laajaan asutushistoriallisen kokonaisuuteen. Ulkopuoliselle tämä osio tarjoa luonnollisesti paljon kertomuksia entisestä elämästä ja myös näkymän siitä, miten maaseutukulttuuri modernisoituu aikojen myötä. Samaa kulttuurinmuutosta esittelevät myös kyläkirjoille ominaiset pääluvut opetuksesta ja koululaitoksesta, kulkuväylien kehityksestä, yritysmaailman historiasta, sota-aikojen tapahtumista, yhdistystoiminnan eri muodoista.

Mankalankoski

Varmaan jokainen suomalaisen elokuvan ystävä – varsinkin vanhojen elokuvien harrastaja – tuntee elokuvia, jotka kertovat tukkilaisista, tukkien uitosta kuohuvien koskien läpi, koskenlaskijoista ja heidän morsiamistaan. Mutta harva osaa paikallistaa näiden elokuvien kuohut juuri Mankalaan. Syynä on se, että kylän läpi virtaavan Kymijoen kosket valjastettiin lopullisesti vuonna 1950 sähköntuotannon palvelukseen ja entisestä villistä luonnosta tuli rauhallinen vesiuoma, joka toki on kaunis, mutta on menettänyt entisen elinvoimansa. Elinvoiman, joka nyt siirtyy lankoja pitkin muualle. Samalla katosivat entisen Mankalan houkuttimet, koskenlasku ja koskikalastus, jotka vetivät seudulle turisteja viime vuosisadan alkupuolelta lähtien. Ja veti mukaansa myös kuvataiteilijoita ikuistamaan koskien romanttisen voiman.

Elokuvakoski

Koskenlasku, jossa turistit olivat laskussa mukana, lopetettiin kuvernöörin mahtikäskyllä vuonna 1911, kun veneonnettomuudessa hukkui kaksi matkustajaa. Mutta matkailijoita houkuteltiin aina kosken valjastamiseen asti erilaisilla koskenlaskunäytöksillä ja urheilukalastusmahdollisuuksilla.

1920-luvulta aina 1940-luvun loppuun Mankalan koskia käytettiin monipuolisesti elokuvateollisuudessa. Rannalla tai kosken keskellä alastomalla kivellä seisova impi katselee kauhusta ihaillen sankarinsa – usein Tauno Palo – hurjaa uskallusta tämän laskiessa tukkilautalla tai jopa yhdellä tukilla läpi kuohujen. Tai itse asiassa laskijoita olivat koskivarren kylän miehet, Suomen ensimmäiset stuntit, joista mainittakoon vaikkapa Martti Kuusinen, Lauri Viljanen ja Matti Hölttä. Milloin ei elokuvassa oltu juuri koskella, oltiin sen rannoilla. Tuttuja Mankalan miljööt ovat mm. elokuvista Tukkijoella, Laulu tulipunaisesta kukasta, Rosvo-Roope, Hornankoski ja jopa Oli lautalla pienoinen kahvila. Näyttelijäkaartiin ovat kuuluneet sotien välisen ajan suuret suomalaiset elokuvatähdet. Tuskin mikään muu paikkakunta on päässyt tällä tavalla elokuvahistoriaan!

Lopuksi

Kunkin pääkappaleen loppuun on liitetty siihen kuuluva lähdeaineisto, joskus myös artikkelit on varustettu viitteillä. Teoksen lopussa on erillinen luettelo kuvien oikeudenomistajista. Lasse Tolvasen taitto on rauhallinen, yllätyksetön, mutta selkeä. Toivottavasti teoksen laaja alkuperäisaineisto, myös käyttämätön saa asianmukaiset arkistotilat jostain tulevaisuuden käyttöä ajatellen.

Lassi Saressalo