Viinatehtaasta kulttuuritehtaaksi

Vanha uuteen käyttöön

Lahtinen, Rauno: Manilla. Viinatehtaasta kulttuuritehtaaksi. Pro Manillasäätiö 2021. 216 s.

Alussa oli janoinen kansa, viisas liikemies ja tyhjä tontti. Vuonna 1866
skotlantilainen insinööri David Cowie perusti tuota kansan janoa sammuttamaan Åbo Ångbränneri -nimisen viinatislaamon. Teollinen viinan valmistaminen oli kannattavaa, koska vuonna 1865 Keisarillisen Majesteetin Armollisella Asetuksella kiellettiin viinan kotitarvepoltto.

Se toimi hyvällä teholla aina 1900-luvun alkuun, kunnes vuonna 1919 Suomeen asetettu kieltolaki teki viinanpolttamisesta kielletyn teollisuuden muodon ja tehdas hiljeni. Tehtaan rakennuksiin muutti Suomen Hihnatehdas Dana, jonka toimesta rakennuskompleksia laajennettiin. Kilpailu ja ulkomaisten tuotteiden tulo Suomeen hiljensi taas hihnatehtaan vuonna 1926.

Rakennukset herätettiin henkiin, kun niihin asettui Manillan köysitehdas eli Oy Manilla Ab. Tästä nykyinen rakennuskompleksi on saanut nimensä. Köysien valmistusaineena oli banaanikasveihin kuuluva manillahampppu, jota kasvatetaan pääasiassa Filippiineillä, ja sen lisäksi köysien valmistuksessa oli keskeisenä raaka-aineena Sisalagaave, jota tuotiin Brasiliasta ja Tansaniasta.

Sana sisal on jokaiselle ristisanoja ratkovalle kovinkin tuttu käsite. Sittemmin keinokuidut ovat korvanneet luonnontuotteet köysitehtaiden raaka-aineena. Manillan tuotantorakennukset Aurajoen rannassa hiljenivät vuonna 1977, ja kiinteistö tontteineen myytiin rakennusliike Kivikartio Oy:lle

Purkaako vaiko suojella?

Kivikartion oli tarkoitus purkaa Manillan rakennukset, kuten muuallakin Turussa vanhaa teollisuusrakennuskantaa tuohon aikaan purettiin. Uudisrakentamista varten arkkitehti Benito Casagrande laati parikin suunnitelmaa, ja alueelle laadittu asemakaava salli uudisrakentamisen. Ajatuksena oli, että osaan jokirannan rakennuksista tehtäisiin loft-asuntoja ja osa purettaisiin. Kunnes 1970-luvulla alkoi Turussakin herätä ajatus siitä, että vanhat teollisuusrakennukset ovat osa kaupungin historiaa ja että ne tulisi suojella ja ottaa uusiokäyttöön.

Taas nousee esiin Beniton nimi, nyt entisöijänä ja suojelijana – esimerkkinä hänen pelastamansa nykyinen Casagranden talo. Samaan aikaan mietittiin Vanhan Suurtorin uudelleenkäyttöä toimikunnassa, johon minäkin pääsin osallisumaan. Täälläkin oli lähtökohtana uusiokäyttö ja lähtökohtana Beniton suunnitelmat. (Rakennusteknisesti Vanhan Suurtorin miljöön säilyttäminen onnistui, mutta uusiokäytölle ei tunnu vuosikymmentenkään jälkeen löytyvän toimivaa ajatusta.)

Uuteen elämään

1990-luvun alussa Manillan köysitehtaan rakennukset olivat suurelta osin tyhjillään. Raija Lehmussaari, koreografi ja tanssipedagogi oli perustanut ammattitanssiryhmä Aurinkobaletin vuonna 1981. Tanssiteatterilla ei ollut kunnollisia tiloja, mutta pitkällisen etsinnän jälkeen päädyttiin hakeutumaan Manillan tiloihin, jossa toimi tuolloin mm. autokorjaamo, bodareitten harjoitussali, tekstiilipaino, bändien harjoittelukämppiä.

Kulttuuritoiminnan kiinteistössä oli kuitenkin aloittanut Samba Carioca -tanssiryhmä, joka oli perustettu vuonna 1986. Mainittuun entisen autokorjaamon tyhjäksi jääneeseen halliin asettui nyt Aurinkobaletti. Tarjolla oli vain tyhjää tilaa ja rapistuvat seinät. Siellä toteutettiin kuitenkin ensimmäinen tanssiesitys vuonna 1991.

Monenlaisten vaiheiden jälkeen perustettu Turun Tanssitaidesäätiö, sittemmin vuodesta 1997 Pro Manillasäätiö, sai lopulta vuonna 2000 hankittua haltuunsa koko Manillan kiinteistön ja aloitti tilojen vuokraustoiminnan. Hallinta- ja omistusjärjestelyissä oli monenlaisia hankaluuksia, mutta niistä selvittiin, ei vähiten säätiön takana olevien ”voimien” ansiosta.

Rakennuksiin siirtyi uusia toimijoita, TEHDAS-teatteri, yksittäisiä taiteilijoita, Jo-Jo teatteri, Radio Robin Hood, arkkitehtitoimisto, viestintäalan toimijoita. Tiloja kunnostettiin pala palalta pääosin vuokralaisten toimesta, kunnes vuonna 2006 aloitettiin varsinainen suuri kunnostustyö. Vastuussa oli jo aiemmin perustettu Kiinteistö Oy Manilla. Manillaan alkoi kunnostuksen jälkeen kohdistua yhä suurempi kiinnostus niin toimijoiden kuin suuren yleisönkin osalta.

Turun kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 toi lopulta Manillan esiin, ja siitä kehkeytyi myös erilaisten pienfestivaalien kotipaikka. Kotipaikka myös kuvataiteilijoille, esittävän taiteen eri lajeille, tapahtumille, pienyrittäjille, graafikoille. Manilla on nykyisin elävä kulttuurikeskus yhäti kehittyvän Aurajoen alajuoksulla, alueella, jonne myös KulttuuriTurku aktiivisesti laajenee.