Paritupia ja puustelleja

Entistä Vantaata nykyisellään

Eskola, Amanda (teksti), Eskola Taneli (kuvat): Paritupia ja puustelleja. Vantaan talonpoikainen rakennusperintö. SKS Kirjat 2022. 228 s.

Arkkitehti ja arkkitehtuurin historian tutkija Amanda Eskola teki 2010-luvulla laajan inventoinnin Vantaan kaupungin vanhasta rakennuskannasta. Tuon inventoinnin julkaisemattomasta, varsin laajasta aineistosta hän on nyt jalostanut käsillä olevan teoksen, joka esittelee kolmisenkymmentä päärakennusta noin 120 rakennuksen korpuksesta, jotka inventaario käsitti. Tavoitteena on ollut seurata asumiskulttuurin muutosta aina 1500-luvulta nykypäivään niin, että myös vanhat kyläkokonaisuudet on pyritty huomioimaan.

Vanhaa asutusta

Uudenmaan rannikkoseutu on vanhastaan ollut alkuperäisväestön, saamelaisten ja hämäläisten nautinta-aluetta, mutta jo varhaisella keskiajalla alkoi rannikkoseudulle siirtyä ruotsalaista uudisasustusta. Uudisasutus lienee lähtenyt Keski-Ruotsista Mälaren-järven seutuvilta jo 1200-luvun loppupuolelta ja jatkui sitten seuraavalle vuosisadalle useina muuttoaaltoina. Syynä ovat olleet väestön kasvu lähtöseudulla ja ”tyhjän” maan veto alueelle, joka sai nimekseen Nyland, Uusi maa. Oletettavasti kyse on ollut selvästi ohjatusta uuden alueen haltuunotosta, kolonisaatiosta. Alkuperäiset asukkaat sulautuivat vuosisatojen myötä uuteen ruotsinkieliseen väestöön.

Keskiajalla Uudellemaalle syntyi kirkollisia hallintopitäjiä, joista yksi oli nimeltään Helsinga, sittemmin Helsingin pitäjä, nykyinen Vantaa. Helsingan keskus asettui Vantaanjoen ja Keravanjoen yhtymäkohtiin; sieltä pääsi kätevästi vesitse rannikon kala-apajille ja yläjuoksun vartta erämaille. Syntyi Helsingin pitäjän keskus, johon rakennettiin kirkko, Pyhän Laurin kirkko, ensin puinen, joka mainitaan vuodelta 1401 ja nykyinen kivikirkko 1450-luvulta.

Helsingin pitäjän rannikolle, Vantaanjoen suulle perustettiin vuonna 1550 kruunun käskystä kaupunki, joka sai nimekseen Helsingfors. Se oli alun perin vaatimaton kauppapaikka, mutta kun Ruotsi alkoi rakentaa 1700-luvun puolivälissä sen edustan saarille valtavaa merilinnoitusta, alkoi myös tästä kaupunkipahasesta kasvaa oikea kaupunki.

Viaporin rakentaminen toi paikalle runsaasti työvoimaa, jonka tarpeet rikastuttivat kaupungin porvareita, mutta samalla myös tuotti hyötyä ympäröivän Helsingin pitäjän maatiloille, jotka toivat tuotteitaan tarjolle. Kun Helsingistä sitten Venäjän keisarin määräyksellä tuli myös suuriruhtinaskunnan hallintokaupunki, alkoi tämä käenpoika kasvaa. Siihen liitettiin hiljalleen Helsingin pitäjän alueita niin, että nykyisestä Vantaasta tuli hieman kummallinen torso kaupunki.

Kylät

Amanda Eskola tarjoaa alkuartikkeleissaan tämän historiallisen katsauksen lisäksi myös syventävää tietoa vanhasta kyläkulttuurista Uudellamaalla. Vaikka ensimmäiset kartat Helsingin pitäjän kylistä ovatkin vasta 1600-luvun lopulta, on kylistä kuitenkin löydettävissä dokumentteja ainakin jo 1500-luvun alkupuolelta. Uusimaalaiset kylät ovat vanhastaan olleet ryhmäkyliä, joiden rakennukset sijoittuivat kylätontin, kyläkeskuksen, kokonaisuuteen ja pellot levisivät kylän ympärille.

Käytössä oli vanhastaan sarjajako, jossa kullekin talolle oli mitattu kaistale peltoa ja niitä oli sitten eri pelloilla useampia kappaleita. Tämä pakotti talot yhteistoimintaan ja suosi tiivistä kylärakennetta. Nämä tiiviit ryhmäkylät ovat ajan myötä hajonneet. mutta niistä on kuitenkin löydettävissä katkelmia Vantaan alueella. Tällaista kylärakennetta, kutsutaan vernakulaariksi, eli kansanomaiseksi arkkitehtuuriksi, jossa rakennuskantaa syntyy sinne, mihin se mahtuu ilman erityistä suunnitelmallisuutta.

Jokseenkin onnekasta on, että vuonna 1862 käyttöön otettu Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie vedettiin nykyiselle linjalleen. Se synnytti Malmin ja Tikkurilan kaltaiset keskukset. Helsingin pitäjän kirkonkylä jäi sivuun ja sen seurauksena sen alueella säilyi vanhaa rakennuskantaa, jopa osia vanhoista kyläkeskuksista, kun taas radan varren kylät ja talot ovat kadonneet tyystin.

Talot

Eskola jatkaa selkeyttävää johdantotekstiään tarjoamalla punnittua tietoa myös tilojen päärakennusten arkkitehtuurin ja rakennuskulttuurin kehittymisestä. Ensimmäiset asuinrakennukset ovat olleet nurkkasalvottuja pieniä yhden asuinhuoneen käsittäviä yksittäistupia. Eskola torjuu myös pitkään vallinneen käsityksen, jonka mukaan ruotsalaisasutus ei olisi käyttänyt sisäänlämpiäviä savutupia. Uloslämpiävä uunityyppi levisi kyllä jo 1200-luvulla Uudellemaalle, mutta varhaisin asutus on eittämättä ollut savutupa-asumista.

Yksittäistuvan korvasi hiljalleen yleistyvä paritupa, jossa kaksi erillistä rakennuskehikkoa, kaksi tupaa tavallaan, sijoitettiin saman katon alle vastakkain. Kun tämä avoin sola rakennusten välillä ymmärrettiin sulkea, syntyi paritupa, jossa sisäänkäynti oli porstuasta, siitä kulku molemmin puolin oleviin tupaan ja saliin. Porstuan takana oli vielä pieni kamari. Taloa saatettiin sittemmin jatkaa rakentamalla päätyihin lisää kamareita ja näin syntyivät pitkät, kapeahkot rakennustyypit. Kirjassa havainnollistetaan tämän innovaation syntyä selkeillä piirroksilla.

Pääasiassa kaupungista saadun esikuvan mukaan kehittyivät ensin virkatalojen, puustellien, rakennustyypit 1800-luvun alkupuolella. Nämä olivat usein keskusjohtoisen suunnittelun mukaisia rakennuksia. Myös kaupunkien puutalot toimivat malleina talonpoikaisrakennusten arkkitehtuurille 1800-luvulta lähtien.

Inventaario

Näiden perusteellisten johdantotekstien jälkeen teos lähtee katsastamaan niitä noin kolmeakymmentä päärakennusta, jotka ovat valikoituneet mukaan. Kustakin rakennuksesta kerrotaan sen rakennus- ja asutushistoria, jota rikastuttavat niin Taneli Eskolan oivalliset valokuvat kuin kuvamateriaali, jota on saatu eri arkistolähteistä. Rakennusten pihapiirejä kuvataan kaavapiirroksilla ja pohjakaavakuviot ovat tarpeen mukaan käytettävissä, kun halutaan kertoa rakennuksen huonejaosta. Tässä mielessä alkusivujen tekstit ja piirrokset ovat hyvä apu kokonaisuuksia hahmotettaessa.

Osa vanhoista rakennuksista on muuttanut ulkomuotoaan, mutta niissä toki on nähtävissä, kunhan osaa nähdä, perinteiset huonejaot ja rakennustyylit. Joku talo on itkettävän huonossa kunnossa, toisissa omistajat taas ovat uhranneet aikaansa ja myös varojaan rakennusten ylläpitoon.

Kirjan lopussa on vielä kartta, josta selviävät esiteltyjen rakennusten sijainnit. Teksti on nootitettu, mikä lisää sen tieteellistä arvoa ja lopussa on laaja lähdeluettelo jokaisen rakennuskulttuurista kiinnostuneen tarkasteltavaksi.

Lopuksi

Amanda Eskolan teos on hyvä osoitus siitä, mitä saadaan aikaan, kun yhdistetään hänen asiantunteva, juoheva kerrontansa Taneli Eskolan hienoon kuvitukseen ja Markus Itkosen tyylikkääseen taittoon.

Lassi Saressalo