Kirkonmäki kulttuurin kumpuna Etelä-Karjalassa

Kirkonmäellä

Lehtinen, Jukka; Luumi, Kari; Siitonen, Jouko; Kakkonen, Pertti (kirj. ja toim.): Kirkonmäki kulttuurin kumpuna Etelä-Karjalassa. Etelä-Karjalan maakuntayhdistys 2023. 160 s.

Mikä on Etelä-Karjala? Se on maakunta kaakkoisessa Suomessa, etelässä Lappeenrannan laaja kaupunki, lännessä Luumäki ja Savitaipale, pohjoisena kiilana Parikkalan kunta. Välissä Lemi, Taipalsaari, Imatra, Ruokolahti ja Rautjärvi, tämä siis nykyisen kuntajaotuksen mukaan. Ja idässä Venäjä.

Monien mielessä idässä on edelleenkin Etelä-Karjala aina Laatokkaan ja Rajajoelle asti. Mutta viimeisin sota rikkoi tämän kokonaisuuden ja entisestä Viipurin läänistä suurin osa jäi itäisen suurvallan haltuun. Itse asiassa, kun aikoinani tein pienen opinnäytteen syntymäkuntani Virolahden heinänteosta, se kuului kansa- ja kielitieteellisesti Etelä-Karjalaan – ja kuuluu vieläkin. Vaan ei hallinnollisesti.

Tästä Etelä-Karjalan alueellisesta selvityksestä lähtee liikkeelle Etelä-Karjalan maakuntayhdistyksen julkaisu, joka tarkastelee kirkonmäkiä ja sen elementtejä lähinnä kulttuurihistoriallisina kohteina. Teos kuvaa konkreettisesti kirkkomäkiä, siis kirkkojen sijaintipaikkoja maan alta ylös tapuleihin, joissa kellot kutsuvat kansaa sanaa kuuleman. Varsinainen arkeologinen tutkimusraportti teos ei ole, eikä sellaista tutkimusta ole noilla seuduilla kirkkojen läheisyydestä juuri tehtykään lukuun ottamatta Lappeenrannan Kauskilan kappelin esikristilliseen aikaan ulottuvaa kalmistoa, jonka hautalöydöt kertovat tuhatvuotisesta yhteydestä idän ja lännen välillä.

Kohtauspaikat

Kirkonmäet ovat kautta aikojen olleet kohtauspaikkoja. Kirkkoon saavuttiin pyhäisin, erityisesti tiettyinä kirkkopyhinä vesitse ja jääteitä pitkin, sittemmin toki maitse. Siksipä myös Etelä-Karjalan kirkot ovat vesien äärellä. Uskonnollisten menojen lisäksi kirkonseuduista muodostui myös maallisia kohtauspaikkoja, joissa käytiin kauppaa, tavattiin ihmisiä, vietettiin myös vähemmän kristillistä elämää. Kuka nautti ehtoollisen ja sen jälkeen kirkkokahvit, kuka taas keskittyi muihin nautintoaineisiin ja muuhun kohtaamiseen.

Kumpi oli ensin kirkko vai kylä? Tämä kysymys tietenkin askarruttaa mieltä, mutta vastauksia on kahdenlaisia. Siellä missä kirkko on pystytetty muinaisen kalmismaan seutuville, palvontapaikoille, siellä lienee asutustakin ollut ennen kirkkojen rakentamista. Mutta toisaalta on kirkonmäkiä, jotka on tietoisesti rakennettu luontevasti saavutettaviksi ja joihin ajan myötä ovat erilaiset maalliset palvelut ja asutus keskittynyt.

Muistojen lehdot

Kirkkojen ympärille leviävät yleensä kirkkomaat. Ne ovat nykyisten sukupolvien ja menneiden esivanhempien kohtauspaikkoja. Kirkkomaalla kävellessä näkee muistomerkkejä, jotka kertovat ihmisen sukusiteet, elinajan pituuden, joskus myös sosiaalisen aseman. Mutta nykyisten muistomerkkien alla saattavat levätä useiden sukupolvien takaiset vainajat, jotka ovat jo jääneet ihmismuiston ulottumattomiin. Vain joku kestävä kulttuurihistoriallisesti merkittävä symboli, kivipaasi tai rautaristi saattaa viedä ajatuksen satojenkin vuosien taakse, ylimuistoiseen elämään.

Yhä yleisemmiksi ovat tulleet hautausmaakierrokset, joissa asiantuntevat oppaat kertovat hautausmaiden ja sinne haudattujen vainajien historiaa. Näin muisto menneistä sukupolvista jää elämään.

Suomalaisten kirkkomaiden kansainvälisestikin merkittävä muistijälki ovat sankarihaudat. Ne saattavat olla muistomerkkejä sodasta, jossa kansa taisteli itseään vastaan, mutta yleensä niillä tarkoitetaan talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden isänmaan puolustajien hautarivejä. Näitä nykysukupolvi vaalii yhä ja ne ovat järkyttäväkin muisto ajasta, jota kukaan ei enää toistuvaksi mieli.

Lappeenrannan sankarilehto on siinä mielessä merkittävä, että siellä on muistettu myös niitä isänmaan puolustajia, joiden maallinen ruumis jäi vihollisen valloittamille sankarihaudoille ja jotka kokonaan katosivat sodan jalkoihin. Sinne myös on haudattu tähän päivään asti sotatoimialueilta löydetyt tunnistamattomat kentälle jääneet vainajat.

Kirkot, kirkkomäet ja muistot

Teos ei ole varsinainen opaskirja kirkkoihin tai niiden esineistöön, mutta tarjoaa pikakertauksen siitä, mitä hankintoja kirkollisiin tarkoituksiin rakennuksiin on sijoitettu. Urut, alttaritaulut ja -teokset, kirkkotekstiilit, lasimaalaukset ja sakraali esineistö sekä jumalanpalveluasut ovat niin kirkkohistoriaa, taidehistoriaa kuin kertomus siitä, kuinka seurakuntalaiset tai yksittäiset henkilöt ovat halunneet kirkkoansa muistaa.

Teos tarjoaa laajan kertomusten kokonaisuuden kuvatessaan henkilökohtaisia muistoja teemalla ”minun kirkonmäkeni”, jossa eri kirjoittajat kuvaavat omaa suhdettaan kirkonmäkeensä ja sen eri ilmiöihin. Näistä syntyy kokonaisuus, joka välttämättä houkuttaa matkalla Kaakkois-Suomessa seisahtumaan pitäjien kirkkomäillä ja kuuntelemaan niiden kerrontaa. Huomattavaa on, että teoksessa ovat mukana myös alueen ortodoksiset pyhätöt.

Lopuksi

Teos päättyy pohdiskeluihin, joissa yhdistyvät kirkollinen kulttuuri, ihmisen elämä kaikkineen, kulttuuriperintö ja kotiseudun käsite. Mielenkiintoista on, että loppusivuilta löytyy Suomen Kotiseutuliiton kannanotto ”Kotiseututyö vahvistaa sosiaalista kestävyyttä”. Samoin pohditaan kirkollisen työn ja kotiseututyön suhdetta ja todetaan, että suomalaisessa yhteiskunnassa kirkollinen työ monipuolisuudessaan on osa kulttuuriperinnön välittämistä.

Kirkon syvin sanoma elää yhä edelleenkin elävänä suomalaisessa kulttuurissa ja on tarjonnut ja tarjoaa vuosisataisen pohjan myös kristillis-eettiselle ihmiskäsitykselle ja sitä kautta yhteiskuntanormistolle ja lainsäädännölle.

Lassi Saressalo