Helsingin pitäjä – Vantaa

Laadukasta Vantaalta

Koivisto, Andreas (päätoim.), Junno-Huikari, Karoliina (toim.siht.): Helsingin pitäjä – Vantaa. Helsinge – Vanda 2023. Elävä kulttuuriperintö, ett levande kulturarv. Vantaa-Seura ja Vantaan historiatoimikunta 2023. 230 s.

Puuhakkaan puheenjohtajansa Andreas Koiviston johdolla Vantaa-Seura jatkaa laadukkaiden vuosikirjojensa tuottamista. Mikä huomattavaa, ne myös ilmestyvät ajoissa, mikä ei ole aivan tavallista tällaisissa teossarjoissa. Kirjoittajina on joukko asiantuntijoita – ammattilaisia omilla saroillaan – niin Vantaalta, pääkaupunkiseudulta kuin muualtakin Suomesta. Tämä kertoo päätoimittajan ja kirjasarjan toimituskunnan hyvästä verkostoitumisesta.

Ikuinen puutarha vaiko rakennus?

Vuosikirjan alaotsikko ohjaa lukijansa syventymään kulttuuriperinnön ”vihreään” puoleen yhtä hyvin kuin kiinteään rakennusperintöön. Mielenkiintoani herätti Pirjo Huvilan ja Liisa Nummelan artikkeli Rautateiden vihreä perintö – Asemapuistot. He kuvailevat jopa 150-vuotista traditiota, joka tuotti rautatieasemille ympäri maata puistokokonaisuuksia, joiden suunnittelusta vastasivat rautatiearkkitehdit ja ylipuutarhurit.

Niiden hoitamiseen osallistui aseman henkilöstö. Asemapuisto oli ja on edelleenkin maisematekijä, jonka jokainen junamatkaaja näkee ohi mennen lähestyttäessä asemaa ja jota junan pysähtyessä voi myös tarkemmin ihastella. Nykypäivä on osittain ajanut näiden keinotekoisesti luotujen maisemien ohi, mutta edelleenkin ne ovat olemassa, joskin joissain paikoin ylikasvaneina.

Artikkelissa on mielenkiintoinen kuvapari vuoden 1960-luvun Korson asemalta, jossa näkyy koristekuvio KORSO asemapenkereellä. Vuonna 2022 tuo koristekuvio alkaa olla jo ylikasvanut, eikä siitä helpolla näe asemapaikan nimeä. Tämä johti miettimään puutarhasuunnittelun ja ympäristöideologian suhdetta. Kun aikoinaan erityisesti julkisissa rakennuksissa piha- ja puistoistutusten tehtävänä oli korostaa itse rakennuksen julkisivun näkymistä kauemmaksikin ja istutukset korostivat rakennusarkkitehtuuria, on tänä päivänä tilanne muuttunut. Piha- ja puistokasvillisuus on kasvanut ”yli” ja pääasia – arkkitehtuurinen kokonaisuus ja itse rakennus – on usein jäänyt kasvillisuuden siimekseen. Jos nyt lähtee korostamaan tätä rakennuksen oikeutta näkyvyyteen, saattaa joutua aikamoiseen pinteeseen. Puiden ja muun kasvillisuuden suojelu ohittaa alkuperäisen miljööidean. Kumpi vai kampi?

Eva Ahl-Waris puolestaan tarkastelee Herttoniemen kartanon puutarhastoa artikkelissaan De historiska parkerna på Hertonäs gård som ”levande samlingar”. Artikkelin sisin löytyy puistojen säilyttämästä jo 1700-luvulta peräisin olevasta kasvillisuudesta, joka muodostaa eräänlaisen elävän kasvimuseon, jota edelleen vaalitaan. Mutta artikkelin kuvissa tulee esiin sama kysymys jonka edellä esitin; pitääkö luodun puiston olla samanlainen kuin alun perin ”valmiiksi toteutettuna” vai sallitaanko kasvillisuuden – erityisesti puuston – ottaa ylivalta luodusta suunnitelmallisesta kokonaisuudesta.

Satunnaisotoksia

Vuosikirjan muut artikkelit liikkuvat laajalla sisältösektorilla. Niistä nostaisin esiin Anita Kyrklundin ja Pia Vuorisen artikkelin Pitäjän kirjon alttaritauluin tekijäksi paljastui unohdettu naistaiteilija. Kyse on Pyhän Laurin kirkon Viimeistä ehtoollista esittävän alttaritaulun tekijästä. Pitkään on kerrottu, että sen tekijä olisi ollut Robert Wilhelm Ekman, mutta todellisuudessa sen maalasi kirjailija ja taidemaalari Ingeborg Malmström o.s. Wallenius (1832–1919).

Artikkeli kertoo laajalti 1800-luvun taiteilijamaailmasta ja Ingeborgin elämästä ja lopputulemana toteaa, että kyllä osanen alttaritauluista on kuin onkin Ekmaninkin ansiota. Hänen teoksensa Viimeinen ehtoollinen Nauvon kirkossa on ilmeisesti ollut Ingeborgin työn inspiroija, joskin eroavaisuuksia teoksista löytyy. Kirjoittajat eivät osaa tietenkään kertoa, onko teos saanut suoraan vaikutuksen tuosta Nauvon alttaritaulusta vaiko sen luonnoksesta tai jopa Leonardo da Vincin alkuperäisestä ehtoollisteoksesta. Joka tapauksessa kuva Ingeborg Malmströmistä kirkastuu ja artikkeli tarjoaa mielenkiintoisen lisän 1800-luvun naistaiteilijakuvaan.

Sami Raninen jatkaa artikkelisarjaansa Etelä-Suomen saamelaisten menneisyydestä, Jussi Iltanen taas on perehtynyt puna-armeijan Vantaata koskeviin salaisiin karttoihin. Näitä karttoja tuotettiin puna-armeijan tarpeisiin jo ennen viimeisiä sotia ja niitä päivitettiin aina Neuvostoliiton viimeisille vuosille. Tokihan nykyinen satelliittitekniikka ja ilmatiedustelu laajemminkin on ajanut kyseisenlaisten karttojen ohi. (Vai onko? Tekijä viittaa Ukrainan sotaan, jossa venäläiset ovat käyttäneet 1970-luvun karttoja.) Mutta kartat oli tarkoitettu maahantunkeutujan tarpeisiin, paikannimet olivat suomeksi ja venäjäksi ja mahdollistivat suunnistuksen myös kaupunkiympäristössä.

Tapio Salminen jatkaa artikkelisarjaansa keskiajan ja 1500-luvun alun vantaalaisista Tallinnassa ja Riikka Väisänen raportoi sottunkilaista mäkitupa-asumista 1900-luvun alussa. Kyse on kaiketi maattoman väestön, talonpokaisyhteiskunnan alimman kastin asumismuodosta, mahdollisesti myös teollisuustyöläisten vaatimattomista tilapäisasumuksista, joita arkeologit nyt pyrkivät kaivauksillaan rekonstruoimaan. Auki jää vielä selvitys näitten ”kuoppa-asumusten” asukkaiden sosiaalisesta asemasta yhteiskunnassa.

Lopuksi

Vantaa-Seuran vuosikirja on totutusti korkeatasoinen. Varsinaisten tutkimusartikkeleiden lisäksi se kertoo Seuran toiminnasta, Rovaniemen kotiseutupäivistä ja muusta kotiseututyöstä, jota Vantaa-Seura kiitettävästi edistää. Marianne Kivimäen taitto on tyylikkään hienostunutta.

Lassi Saressalo