Ruiskumestarin talo

Menneen ajan elävä muistomerkki

Jäppinen, Jere (toim.): Ruiskumestarin talo. Sprutmästarens gård. Helsingin kaupunginmuseo 2021. 160 s.

Jere Jäppinen, Mikko Lindqvist, Jaana Perttilä, Anne Rysti ja Marjukka Sihvola ovat tuottaneet kauniin kirjan vuonna Helsingin Kristianinkatu 12:n vuonna 1816 rakennetuista puutaloista. Ruiskumestarin talo on jäänyt museona jäljelle kertomaan elämästä 1800-luvun Helsingissä. Mielenkiintoista kirjan tekemisessä on ollut, että kirjoittajien omia osuuksia ei erikseen ole tuotu esille, vaan kyse on varsin harvinaisesta kollektiivisesta kirjoittamisesta, jossa yhteen kokoajana ja toimittajana on toiminut Jere Jäppinen.

Kauniisti kuvitettu ja hyvällä maulla taitettu teos tekee kunniaa sille työlle, jota Helsingin kaupunginmuseon tutkijat ovat 1970-luvulta lähtien tehneet kootessaan dokumentteja itse rakennuksista ja niissä asuneista ihmisistä. Samalla tarjotaan lukijalle tietoa myös siitä museologisesta työstä, joka usein jää museossa kävijälle tuntemattomaksi. Kauniista graafisesta suunnittelusta on vastannut Maria Appelgren/Station MIR, josta suurkiitos. Teoksen kuvat ovat pääasiallisesti Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista ja kuvaajien nimet on tyylikkään huomaamattomasti sijoitettu kuvien viereen.

Kauttaaltaan kaksikielinen teos alkaa yleiskatsauksella Helsingin kaupungin kaavoittamisesta, jota joudutti kaupungissa riehunut suurpalo vuonna 1808 ja kaupungin vuonna 1812 saama suuriruhtinaskunnan pääkaupunkistatus osana suurta Venäjän valtakuntaa. Ruotsin ajan kapeat kadut ja pienet tontit saivat nyt väistyä Engelin ruutukaavan tieltä, samalla alkoi luonnollisesti puutalojen väistyminen nousevan kivikaupungin tieltä. Mutta vielä 1860-luvulla Kruununhaan rakennuksista suuri osa oli yksi- tai kaksikerroksisia puutaloja, kuten teoksessa oleva panoraamakuva hyvin kertoo. Uudessa asemakaavassa kaupungin laidalle jäi kuitenkin puutaloja, joista nyt kohteena oleva Kristianinkatu 12 oli yksi.

Johdantotekstien jälkeen siirrytään tarkastelemaan museorakennuksen omistajia ja asukkaita. Menemättä tarkemmin tekstien sisältöön voi todeta, että teos kuvaa erinomaisen tarkasti ja mielenkiintoisesti lähinnä keskiluokkaan kuuluvien ihmisten elämää ja vaiheita. Ruiskumestarin talona nykyisin tunnettu rakennus nousi tontilleen vuonna 1816. Sen asukkaina tavataan virkamiehiä, pienporvareita, ja vuokralaisena myös tavallista työväkeä.

Omistajista teos nostaa esiin Wörtinin ja Wickströmin suvut. Viimeksi mainitusta esiin nousee boheemi tanssitaiteilija ja talonomistaja Martta Bröyer omaa sukua Nevalainen, johon sukuun hänen äitinsä Augusta Wickström oli nainut. Martta taas oli omaksunut äitinsä ruotsinkielisen identiteetin ja muutti nimensä Bröyeriksi. Hänen elämäänsä seurataan kirjassa tarkasti lähinnä kaiketi siksi, että juuri hän oli ymmärtänyt omistamansa kiinteistön arvon, piti siitä huolta, vaikka asuikin muualla ja lopulta myi rakennukset Helsingin kaupungille vuonna 1974.

Ennen myynti- tai ostopäätöstä Helsingin kaupunginmuseon tutkijat kuvasivat rakennuksen ja sen interiöörit. Sittemmin rakennuksissa on tehty perusteellisia tutkimuksia, jotka ovat tuoneet esiin vanhan rakennuksen eri kerrostumat, rakennuksiin tehdyt rakenteelliset muutokset ja luonnollisesti myös sisäinteriöörin kerroksellisuus. Tätä prosessia kirja kuvaa kovinkin perusteellisesti. Ja kaiken tuloksena on museo, jonne menijä astuu aikakauteen, joka elää omaa elämäänsä ikään kuin varsinaiset asukkaat olisivat vain sattumalta poissa kotoaan.

Museon aikatasoksi valittiin siellä asuneen Alexander Wickströmin asumiskausi vuosilta 1859–1863, johon liittyvää esineistöä löytyi museon kokoelmista riittävästi kodinomaisen elämyksen luomiseksi. Koska Wickström oli toiminut sivutoimisesti kaupungin ruiskumestarina, napattiin siitä museolle nimi Ruiskumestarin talo. Museoksi muuttunut talo avattiin syyskuussa 1980. Kaupunkilaiset toivotettiin tervetulleiksi uuteen pieneen museoon: ”Tulkaa tänne kaikki helsinkiläiset, mutta älkää toki tulko kaikki kerralla.” Museosta onkin tullut todellinen elävä museo, joka vetää väkeä ympäri vuoden ja jossa järjestetään niin kalendaarisia näyttelyitä kuin pihatapahtumiakin.

Perusteellinen teos pienestä helsinkiläisestä harvinaisuudesta.

Lassi Saressalo