Oorningisa

Littlejuttuja Alavieskasta

Kivi, Ulla-Mari (toim.): Oorningisa. Alavieskan tarinaniskentä-kisan tarinoita vuosilta 2013–2019. Alavieskan kunta, kulttuuritoimi 2021. 91 s.

Alavieska-Seura alkoi järjestää tarinaniskentä-kisoja vuonna 2013 ja seura olikin vetovastuussa aina vuoteen 2019, jolloin järjestämisvastuun otti Alavieskan kunnan kulttuuritoimi. Kilpailu on ollut osa Alavieska-päivien ohjelmaa.

Vuoden 2020 kertomiskilpa jäi koronan takia väliin, mutta vuoden 2021 ohjelmassa se taas oli, ja odotettavissa on, että perinne jatkuu tulevaisuudessakin. Ajatuksena on ollut, että nauhoitetut tarinat säilytetään ja niiden sisältö näin siirtyy myös uusille sukupolville. Vuosien mittaan on otettu esille ajatus, että tallennetut tarinat. ainakin osa niistä, voitaisiin julkaista kirjallisessa muodossa, jolloin niiden säilyminen olisi taattu ja niihin tutustuminen nauhoitteita helpompaa.

Jo tarinaniskentä-kisaa suunniteltaessa luotiin sille pelisäännöt. Ensimmäisinä vuosina päätuomarina toiminut kotiseutuneuvos Kari Krapu antoi ohjeet. Hän totesi muun muassa, että tarinan kesto on noin seitsemän minuuttia, tarinan tulee olla ennen julkaisematon eikä se saa olla hävytön. Tarina ei saa loukata ketään eikä mitään ihmisryhmää. Tarinan on oltava omakohtainen kertomus itsestä, perheestä tai suvusta tai vaikkapa naapurista, jos kertoja on omakohtaisesti ollut tarinasisällössä mukana. Tarinan on oltava totta, sillä muuten se on satu ja sadunkerrontakilpailu on asia erikseen.

Tällaisia tarinoita kertyi nauhoitteina vuosien mittaan lukuisia, ja lopulta Alavieskan kunnan kulttuuritoimi varasi määrärahan, jonka avulla osa tarinoista saatettiin kirjastotoimenjohtaja Ulla-Mari Kiven toimesta kirjalliseen muotoon ja julkaisuksi.

Toimittajan työ puheen muuntamiseksi kirjalliseen muotoon ei ole helppoa, sen tiedän omakohtaisesti, kun rakensin Rajavartiolaitoksen satavuotisjuhlajulkaisun sisältämiä nauhoitettuja kertomuksia luettavaan muotoon. Tokihan valmiiden tarinakokonaisuuksien nauhalta purku on haastatteluaineiston muokkaamista helpompaa, mutta omat niksinsä siinäkin on.

Tehdäänkö tarinoista nykykielisiä kokonaisuuksia vai annetaanko niissä esiintyvien käsitteiden elää sellaisenaan. Miten voidaan kertojien murremuotoinen puhe saada luontevaksi, kun varsinaista murremuotojen tarkekirjoitusta ei voi julkaisussa sen luettavuuden vaikeuden vuoksi käyttää. Vai ”käännetäänkö” kaikki tarinat kirjakielelle, jolloin paikalliset nyanssit katoavat.

Ulla-Mari Kiven ratkaisu on ollut kaikkea tämän väliltä. Hän on halunnut säilyttää murteellisuudet silloin, kun se on ollut mahdollista ja puherytmin aina, kun se on tuntunut luontevalta. On muistettava, että puhe on aina puhetta ja sisältää harjoitettunakin huomattavan määrän sidesanoja, keskeytettyjä virkkeitä, toistoa ja hyppyjä asiasta toiseen, joten muokattavaa aina on. Koska osa tarinoista oli jo saanut kirjallisen muotonsa mm. paikallislehdessä, ovat ne tässä teoksessa niin ikään kirjakielisiä – ehkä joillain paikallisilla murreilmiöillä väritettynä. Mielestäni tarinoissa kuulee paitsi muisteluita entisestä elämästä myös alavieskalaisen puheen keskeisiä murreilmiöitä.

Tarinat sinänsä ovat pääsääntöisesti vanhemman väen muisteluita takavuosilta ja kuvaavat agraariyhteiskunnan arkipäivää – ja vähän juhlaakin. Siinä mielessä ne ovat osa paikallisperinnettä, jossa esiintyy henkilöitä ja tapahtumia, jotka ulkopuoliselle kuulijalle ja tässä tapauksessa lukijalle eivät välttämättä avaudu samalla tavalla kuin kulttuurisen kontekstin tuntevalle. Ne ovat traditiota, joita tapaa kyläkirjojen ”tarinallisissa” osioissa faktatiedon mausteena. Mutta tärkeää folklorea kaikki tyynni.

Lassi Saressalo