Nastolan Bluespojat

Paljon bluesista

Pesonen, Risto, Järvinen, Hara: Nastolan Bluespojat. Suomibluesin historiaa ja sivuraiteita. Aviador Kustannus 2021. 480 s.

Jopa on hengästyttävä tarina bluesmusiikin tulosta, elämisestä ja vähän hiipumisesta Suomessa. Eletään 1960-lukua, kun amerikkalainen mustien kansanmusiikiksi verrattava musiikki-ilmiö alkoi saada huomiota myös suomalaisissa muusikkopireissä. Samana aikanahan esi-Elvikset ja muut rokkitähdet tarjosivat bluesista kehitettyä rockandroll -musiikkia nuorison villitsemiseksi. Mutta blues oli rauhallisempaa, olivathan sen juuret syvällä afroamerikkalaisten esi-isien perinnemusiikissa, orjien mukana Afrikasta tuotuna.

Siksiköhän tämä musiikkilaji iskostui Hämeeseen, tarkemmin sanottuna Päijät-Hämeeseen ja siellä vielä tarkemmin Nastolaan. Ei tietenkään siksi, että näillä hämäläisillä olisi joitain orjatraumoja, mutta ehkä siksi, että jossain kaukana takaraivossa vielä piili hämäläisten vastenmielisyys vieraita herroja ja valloittajia kohtaan, ja blues oli se väline, joka tiedostamattomasti vetosi hämäläisnuoriin. Kuten Jukka Malinen kirjassa toteaa: ”Blues istuu arktiseen hysteriaan, melankoliaan ja vakavamielisyyteen – perisuomalaiseen Kullervon kiroukseen”.

Sillä hämäläisnuoriahan muusikot ja heidän bändinsä olivat. Jytäbluesin pioneeribändi Charlies, varsinaisen bluesin pioneeribändi Fire Blues ja alkuperäiseen ”mustaan” bluesiin syventynyt Chicago Overcoat olivat niitä, joihin afroamerikkalainen musta musiikki tarttui.

Käsillä olevan teoksen kehyskertomus kietoutuu Nastolan vanhalta Puukoululta (”kulttuurikeskus”) yleiseen tietoisuuteen ja Suomen blueskärkeen ponnistautuneen bluesyhtyeen Chicago Overcoatin tarinaan. Miksi Nastola? Nastola elää Lahden, tuon Suomen Chicagoksikin mainitun kaupungin kyljessä.

Lahti nousi itse asiassa Karjalasta sodan jälkeen siirtyneiden yritysten myötä merkittäväksi teollisuus- ja kauppakaupungiksi (mitä kouvolalaiset nykyisin itse evakot torjuttuaan katuvat). Siellä ei ollut korkeamman opetuksen laitoksia, ei sääty-yhteiskunnan jäänteitä, vaan runsaasti paikkakunnalle työn perässä saapunutta nuorta väkeä.

Naapurissa eli entinen talonpoikainen Nastola sekin uuden nousun aikaa, ainahan naapurikunnilla on mahdollisuus hyötyä keskuksensa kulttuuri-infrastruktuurista. Nastola alkoi elää 1960-luvulla omaa kulttuurielämäänsä, jossa yhdistyivät paikallisen oppikoulun sivistysvaikutus ja paikallinen kulttuurinälkä. Jostain syystä, jota kirjakin epäröiden analysoi, yhteiskunnallinen tilaus Nastolassa johti blueskulttuurin nousuun.

Kirjan laajempaa antia on tässä vaikea esitellä. Se edellyttäisi syvempää 1970-luvulta alkanutta bluesmusiikin tuntemusta ja bändimaailman sisäistämistä. Jo sankaribändin, Chicago Overcoatin tarina jo sellaisenaan on kiehtova, mutta moninaiset rönsyt tarinassa vievät lukijan niin muihin musiikinlajeihin kuin muusikoiden ja heidän faniensa monimuotoisiin kohtaamisiin, tarjoavat lukijalle koko sen kirjon, joka keikkailevaa musiikkiryhmää kohtaa. Samalla se on eräässä mielessä kertomus suomalaisen bluesin kotiseudusta, Nastolasta, josta kukaan ei ehkä ennen Nastolan bluesin ja Nastolan bluespoikien tarinaa ole kuullut.

Todella ihan erilainen kotiseututeos.

Lassi Saressalo