Mykyrokkoo ja kieljkiärylöetä

50 vuotta yläsavolaista kotiseututyötä

Kauppinen, Maija, Pulli, Kaija: Mykyrokkoo ja kieljkiärylöetä. Ylä-Savon seuran 50-vuotisjuhlakirja. Ylä-Savon seura 2021. 173 s.

Yläsavolaisten ”äitiseura”, Savon seura, innostutti pääkaupunkiseudulla asuvia savolaissyntyisiä lähtöseutunsa perinteestä ja yläsavolaisesta identiteetistä kiinnostuneita perustamaan oman savolaisseuran. Näin tapahtuikin, kun vuoden 1972 lokakuussa Ylä-Savo seura, nykyinen Ylä-Savon seura, merkittiin yhdistysrekisteriin. Maija Kauppinen ja Kaija Pulli ovat käyneet läpi seuran asiakirja-arkiston, pöytäkirjat ja tietenkin toimintakertomukset, ja laatineet niiden avulla perusteellisen esityksen seuran viisikymmenvuotiselta taipaleelta.

Savolaisuuden syvimmästä olemuksesta en juuri paljon tiedä, mutta vaikuttaa siltä, että sikäläiset perinneruoat ovat niitä vetovoimatekijöitä, jotka kautta puolivuosisataisen toiminnan ovat houkutelleet pääkaupunkiseudun yläsavolaisia yhteisten patojen ääreen ja samalla pitämään hauskaa, seurustelemaan ja siinä sivussa hoitamaan seuran välttämättömät hallinnolliset asiat.

Väkeä on houkuteltu talkkunalla, tirripaestilla ja mykyrokalla, sittemmin myös muurinpohjaletuilla ja kieljkiärylöeillä. Nämä erikoistarjoilut ovat vuosien mittaan vaihdelleet paikkaa ja ilmaantuneet pöytään vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Muille kuin savolaisille voi kertoa, että mykyrokka valmistetaan keittämällä yhteen lihaa, sisäelimiä, verta, ohrajauhoja ja perunaa.

Ensimmäiseen mykyrokkailtaan kokoonnuttiin jo joulukuussa 1971, jolloin illalliskorttia vastaan sai ”oekeeta mykyrokkoo, aetoo kokkeljpiimee ja pyönävelliä”. Nämä ruokaherkuttelut ovat siis jatkuneet jo 50 vuotta, kolmatta sukupolvea, ja jatkuvat edelleenkin pääkaupunkiseudun eri ravintoloissa tai muissa tiloissa, joissa on keittiö. Muurinpohjalettuinnostus alkoi vuonna 1979 ja jatkui aina vuoteen 1996, jolloin todettiin, ettei siitä saatava taloudellinen tuotto vastannut siihen panostettuja kustannuksia. Mutta mykyrokka puree edelleenkin ja on osoittautunut oivaksi tulonhankintakeinoksi.

Ehkä ulkopuolisille näkyvin toiminnan muoto vuodesta 1979 alkanut ja edelleenkin jatkuva Ylä-Savon seuran piällysmiehen valinta. Tämän kunnian ovat saaneet osakseen niin Urho Kekkonen, Edwin Laine, Joonas Kokkonen ja Eeva Ryynänen kuin Ville Riekkinen, Piispa Arseni, Miina Äkkijyrkkä ja Leea Virtanenkin muista kymmenistä piällysmiehistä puhumattakaan.

Mielenkiintoista on, että nimityksen ja arvonimen saajat todella ovat arvostaneet saamaansa huomiota ja tarjonneet sitä kautta henkistä julkisuutta seuralle. 1980-luvulla palkittiin myös vuoden lettumestarit ja samoin myös parina vuonna vuoden rieskamestarit.

Mutta eivät yläsavolaisten riennot ole jääneet vain syömisen ja palkitsemisen eri muotoihin. Kirja antaa selkeän ja harkitusti jäsennellyn kuvan monipuolisesta toiminnasta niin pääkaupunkiseudulla kuin myös kytkennöistä muihin savolaisseuroihin ruuhka-Suomessa yhtä hyvin kuin yhteydenpitoon Ylä-Savon kotiseutuyhdistyksiin.

Maija Kauppinen vastaa seuran ensimmäisen kolmikymmenvuotistaipaleen kuvaamisesta, Kaija Pullin osuus käsittää tuoreimmat kaksikymmentä vuotta. Todettakoon, että yhteistyö Suomen Kotiseutuliiton kanssa nousee monesti esille ja erityisesti Kaija Pulli raportoi vuosittaisten valtakunnallisten kotiseutupäivien annista.

Toivotan Ylä-Savon seuralle menestystä ja maittavaa toimintaa myös toiselle puolivuosisadalle.

Lassi Saressalo