Hyvää kotiseutua etsimässä

Ajatuksia kotiseuduista ja kulttuureista

Kunnas, Tarmo: Hyvää kotiseutua etsimässä. Eurooppalainen matkakirja. Nemo 2018. 460 s.

Kotiseutu on jokaiselle ihmiselle tärkeä asia. Siitä joko pitää tai sitten sitä vihaa. Useimmiten kotiseudun käsite liitetään lapsuuteen ja ensimmäiseen ympäristökulttuurikäsitteeseen. Mutta kotiseutuja saattaa olla montakin, kunhan ne vain löytää ja sisäistää.

Emeritusprofessori, kirjallisuuden tutkija, filosofi, kulttuurien tuntija, tietokirjailija Tarmo Kunnas on elämänsä aikana ehtinyt tutustua ja syventyä useisiin eurooppalaisiin kulttuureihin ja niiden henkiseen, jopa hengelliseen sisältöön. Hän on opiskellut ja työskennellyt kotimaansa lisäksi ainakin Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa ja pyrkinyt hakemaan näiden kulttuurien sisintä olemusta erityisesti kirjallisuuden, taiteiden ja arkkitehtuurin kautta.

Kunnaksen mieliharrastus on pyöräily ja hän onkin yksin tai valistuneen joukon kanssa polkenut eurooppalaisia maanteitä ehkäpä tuhansia kilometrejä. Mutta ei vain polkenut vaan pysähdellyt, katsellut ympärilleen, tutustunut niin aineelliseen kuin henkiseen ja erityisesti myös gastronomiseen paikallisuuteen. Jokainen pysähtyminen on tarjonnut Kunnakselle – ja nyt myös hänen lukijoilleen – mahdollisuuden sukeltaa paikallisuuden kulttuuriseen syvyyteen, hakea jotain, jonka voisi kuvata termillä kotiseutu.

Ensimmäiset kotiseudut

Tampere on se kulttuurinen alkupiste, josta Tarmo Kunnas lähtee liikkeelle. Satakunnankadun kerrostalo, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet Helsingistä, oli lähellä Tampereen kansallisromanttista tuomiokirkkoa, Johanneksen kirkkoa. Äidillä oli juuret Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla, isällä Satakunnassa, mutta Tampereelle tullessaan heillä oli voimakkaasti helsinkiläinen identiteetti. Isän kotiseututunne oli myös syvällä Luvialla, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä ajattelemasta ja toimimasta eurooppalaisesti ja kansainvälisesti.

Tampereen jälkeinen kotiseutukokemus Kunnaksella on Ruotsista, jossa hän äitinsä ja sisarustensa kanssa oli sotaa paossa. Kunnas muistelee tuota aikaa hyvällä, olihan pakeneminen Tornionjoen yli Ylitorniolta Ruotsiin paitsi elämys myös ensimmäinen kohtaaminen toisenlaisten, toista kieltä puhuvien ja toisenlaisessa yltäkylläisyydessä elävien ihmisten kanssa.

Tämä lyhyt vaihe elämässä on tuonut Kunnaksen filosofiaan myös selkeän käsitteen siirtolaisuudesta, mikä tulee esiin hänen tekstissään. Hän ei kavahda siirtolaisuutta sinänsä, mutta sen kulttuurisia epäkohtia kylläkin. Kun suomalaiset sodanaikaisessa Ruotsissa yhtä hyvin kuin suuren muuttoaallon aikana miespolvi myöhemmin tekivät kaikkensa sopeutuakseen ruotsalaiseen kansankotiin, eivät tämän päivän siirtolaiset Suomessa, Ruotsissa, Ranskassa ja muuallakaan ole välttämättä tähän suostuvaisia vaan edellyttävät vastanottavan kulttuurin sopeutuvan heidän elämänmuotoonsa.

Tämä häiritsee hieman konservatiivista Kunnasta, joka näkee prosessissa uhkan sille, ettei kulttuurisia syviä kansallisia ja ylikansallisia arvoja enää ymmärretä, etteivät uudet maahantulijat ymmärrä mihin ovat tulleet. Pitkälle vietynä tämä johtaa siihen, ettei näillä kulttuurisilla syvillä arvoilla enää olekaan arvoa, että ne ovat vain jotain, joka todetaan sen enempää niihin syventymättä.

Kulttuurien kohtaaminen

Käsite monikulttuurinen on ilmeisen hankala. Parhaimmillaan se merkitsee vieraaseen ympäristöön joutuvan mahdollisuutta valita oman kulttuurin henkisestä ja fyysisestä olemuksesta olennainen ja sopeuttaa se kohtaamansa kulttuurin elementteihin.

Näin syntyy harmoninen olotila, jossa ei synny kulttuurista konfliktia. Mutta pahimmillaan monikulttuurinen merkitsee totaalista eristäytymistä ja käpertymistä omaan elämisen muotoon, niin fyysiseen kuin henkiseenkin ja kohdattavan kulttuurin täydellistä torjuntaa. Tuolloin kulttuurit eivät keskustele keskenään ja kulttuurinen konflikti on mitä oletettavin.

Ja jos ei uutta kotiseutua helpolla löydäkään, voi vanhan viedä mukanaan. Ainakin osittain. Tuttuahan on Espanjan aurinkorantojen suomalaiskulttuuri, jossa maahanmuuttajat hakeutuvat toisten samankaltaisten seuraan, puhuvat entisen kotipaikkansa kieltä, käyvät suomalaisissa kaupoissa ostamassa suomalaista ruokaa, tapaavat Suomen lipun alla baareissa, lukevat omakielistä lehteään. Mutta samalla ihmettelevät, miksi Suomeen muuttavat siirtolaiset eristäytyvät omiksi yhteisöikseen, eivät muutu suomalaisiksi!

Kunnas toteaakin, että maahanmuuton historiaa tutkittaessa voi havaita, että etniset konfliktit eivät ole välttämättömiä. Etninen konflikti ei ole ilkeän enemmistön sortoa vähemmistöä kohtaan, vaan kahden yhteiseloa haluamattoman ryhmän yhteentörmäys, jota ei ole pyrittykään lieventämään. Tällainen törmäys saattaa syntyä, kun äkillisesti valtakulttuurin piiriin saapuu laaja vähemmistö, jolla ei ole kykyä eikä halua muuttaa ominaispiirteistään mitään.

Esimerkkinä Kunnas tuo Ranskan arabivähemmistön tai vaikkapa Baltian maiden venäläisvähemmistöt. Kun maahanmuuttaja ei luovu omista henkisistä matkatavaroistaan, se voi olla joko pelon aiheuttamaa varautumisen tunnetta tai selkeätä kohdattavan kulttuurin aliarvioimista. Vanhat kotoisat matkatavarat voisi huoletta jättää uuden maan lentokentän säilytykseen, kirjoittaa Kunnas.

Vertaile ja opi

Kunnas toteaakin esimerkinomaisesti, että jokaisen, joka käy vaikkapa taidemuseossa, joka esittelee kansallisia taideaarteita, olisi syytä keskittyä vain olennaiseen. Ei ole mieltä kulkea kiireellä museon näyttelysalista toiseen kiinnittämättä huomiota mihinkään.

Jos mahdollista, olisi kävijän syytä pysähtyä yhden taideteoksen luo ja pyrkiä näkemään siinä vierailemansa kulttuurin olennaiset viestit. Tämä toki vaatii tutustumista näiden teosten symboliikkaan, sen opiskelemista, mihin on kulloinkin tullut ja mikä kulloisenkin kulttuurin kannalta on keskeistä: historiaan, taiteeseen, kirjallisuuteen, ihmisiin.

Samalla lailla uutta kotiseutua etsiessä olisi syytä pysähtyä ja mieltää se, mikä kotiseudussa on sellaista, mikä kertoo sen historiallisen tarinan. Onko se kirkko ja hautausmaa menneine sukupolvineen, onko se luonnonmaisema, joka tarjoaa henkisen rauhoittumisen paikat, onko se eloisa kauppahalli, joka kertoo ennen kaikkea ihmisistä, ruoasta ja sosiaalisesta elämästä. Vai onko se kieli, murre, jonka ymmärtäminen avaa tien paikallisten ihmisten elämään.

Kotiseudun etsimisessä on se dilemma, että ihminen kokiessaan uuden ympäristön, uuden kulttuurin, tekee tahattomasti vertailua oman itsensä, meikäläisten ja noiden muiden välillä. Tuo vertailu saattaa olla neutraalia, pelkkää havainnointia, samanlaista kuin kiiruhtaminen näyttelysalien läpi ymmärtämättä mitään.

Tai se saattaa olla torjuvaa, jolloin omat ennakkoluulot ja opitut stereotypiat torjuvat uteliaisuuden ja tutustumisen halun. Mutta parhaimmillaan vertailu voi olla hedelmällistä ja auttaa löytämään erilaisuudessa sen, mitä on etsimässä. Löytämään vieraassa olotilassa sen saman, mikä on aikoinaan tehnyt omasta kotiseututunteesta niin arvokkaan. Tällainen löytäminen johtaa parhaimmillaan kulttuuriseen ymmärtämiseen ja jopa uuden kotiseudun löytämiseen.

Sillä tuossa uudessa kotiseudussa, jos se sellaiseksi arvomaailmassa kasvaa, on samat elementit kuin mitä suomalaisille on kautta aikojen kotiseudusta opetettu. On sukupolvien ketju, on elämisen eri muodot, on sosiaaliset rakenteet, on kansallistunne, heimotunne, seutukuntatunne ja paikallisuustunne omine avainsymboleineen.

Kotiseutu ei ole yksiomaan maantieteellinen suure. Se on henkinen suhde siihen ympäristöön, joka on mahdollistanut olemassaolon ja tarjonnut lähtökohdan tunne-elämään. Se tunnetaan käsitteenä kotiseuturakkaus, joka on samaa kuin tunne tuttuudesta ja turvallisuudesta.

Mitä ja kuka

Ihminen, vaikka luuleekin olevansa suomalainen, hämäläinen, tamperelainen, on itse asiassa paljon pienemmän reviirin haltija. Se reviiri on lapsena omaksuttu emotionaalinen suhde johonkin sellaiseen, joka tuo turvallisuuden tunteen, oma kotitalo, tuttu pellonkulma, kivitalon piha.

Sen ulkopuolella on toinen maailma, jonka tutusta ja turvallisesta erottaa näkymätön aita. Aita, jonka yli meneminen on mahdollista, mutta jonka ulkopuolella on toinen maailma – ja toisten reviiri. Kunnas toteaakin, että hyvää kotiseutua erottaa ympäröivästä maailmasta muuri, sellainen jonka hän löytää saksalaisista tai ranskalaisista keskiaikaisista kaupungeista. Muuri, joka suojelee vierasta vastaan.

Mutta tuo herkkä ensimmäisen kotiseudun idea alkaa heiketä lapsuudenkokemusten jälkeen. Ihminen alkaa nähdä laajemmalle, ylittää rajoja, näkee uutta, alkaa vaistomaisesti etsiä uusia kotiseutuja siirtyessään pois lapsuuden kotitanhuvilta. Tämä etsintä ja samalla löytäminen jatkuu koko ihmisiän – kotiseutuja on monia, mutta yleensä vähemmän kuin asuin- ja kotipaikkoja.

Kenenkään kotiseutu ei ole ikuisuuden ikäinen. Vaikka voimme yksipaikkaisesti johtaakin sukumme taustan omalla kirkkomaalla lepääviin esivanhempiin, on varmaa, että riittävän kauas ajassa mennessämme olemme tilanteessa, että jostain on joku joskus tullut. Länsisuomalaisista löydämme milloin skandinaaveja, milloin saksalaisia, frankkeja, baltteja ja itäisimmästä osasta kotimaatamme kaukaisia sukulaisia idästä, kaakosta tai etelästä.

Mielenkiintoista on, että ihminen, joka harrastaa sukututkimusta, mielellään löytää esivanhemmistaan joko sen kuuluisan hevosvarkaan tai mieluummin ”ulkomaalaisen”, joka nostaa hänen itsearvostustaan ”tavallisen” meikäläisen yläpuolelle. Tavallisen meikäläisen, jonka ihannekuva on meille opetettu kansallisen heräämisen hengessä ja opetetaan vieläkin.

Uudet kotiseudut

Tarmo Kunnas on työelämässään ja matkoillaan tutustunut ja syventynyt erityisesti eurooppalaisiin kulttuureihin ja erityisesti Ranskan, Saksan ja Italian kansallisiin historioihin ja kulttuuriseen symboliikkaan. Hänen matkakirjansa vie lukijansa syvälle eurooppalaisen kulttuurin niin henkisiin, hengellisiin kuin aineellisiinkin kohteisiin.

Teos on täynnä oppineisuutta, kulttuuristen nyanssien esittelyä, gastronomiaa ja filosofista pohdiskelua. Pyrin seuraamaan kirjan matkakohteita ja Kunnaksen löytämiä uusia kotiseutuja, Pariisia, Elsassia, Roomaa, Freiburgia ja Firenzeä sekä niiden esittelyjä googlailemalla esiin tulevia kohteita, mutta seuraaminen olisi vienyt satoja tunteja.

Kirja on täynnä kulttuurisia analyyseja eri kohteista, muistakin kuin yllä mainituista, jotka kuitenkin Kunnakselle ovat nousseet uusista kotiseuduista ehkä keskeisimmiksi. Mutta kirjan lukemisesta tuli tekstin syvällisyydestä ja kielellisestä nautinnollisuudesta huolimatta kuitenkin vain läpikäynti Euroopan kulttuurisiin aarteisiin. Vähän niin kuin olisi kulkenut sen taidemuseon salien läpi mihinkään pysähtymättä. Se on kuitenkin lukijan ongelma, ei Tarmo Kunnaksen.

Lassi Saressalo