Elämää Saaressa Huuhtsalossa Luumäellä

Positiivista Etelä-Karjalasta

Nenonen, Tarja: Elämää Saaressa Huuhtsalossa Luumäellä. Kun koulumatkat olivat pitkät, sähköä ei ollut, ja lehmäveräjät sulkivat Saarentien. Omakustanne 2021. 338 s.

Katsotaanpas ensin. missä liikutaan. Ollaan Luumäellä Etelä-Karjalassa. Ollaan Huuhtsalossa, joka on saari keskellä sokkeloista Kivijärveä. Ollaan saaressa, johon vasta vuonna 1933 saatiin ensimmäinen siltayhteys. Mutta sen kautta matka ”maailmalle” oli pitkä ja tien toinen pää loppui Haritunsalmeen, jonka yli saatiin lopulta erilaisia lossiviritelmiä ja lopulta siltakin vuonna 1975. Vielä 1950-luvulla saaren pääelinkeino oli maanviljelys, asukkaita oli noin 50.

Tällä hetkellä (2021) vakituisia ympärivuotisia asukkaita on 11. Mutta tilapäisasukkaita, mökkiläisiä, on sitäkin runsaammin, mökkejä on kaikkiaan noin 150 ja lisää rakennetaan. Mantereen puolella lähialueella on yhteensä noin 300 mökkiä. Luumäki houkuttelee mökinostajia kautta Kaakkois-Suomen aina pääkaupunkiseutua myöten Kivijärven luonnonkauniilla ja vielä puhtaalla vesistöllä ja luonnonrauhalla. Siis aika tyypillistä peruselinkeinoista luopunutta Järvi-Suomen seutua.

Tähän Saareen on juurtunut myös tiedottaja, yrittäjä Tarja Nenonen, joka on omaksunut tekstistään päätellen myös eteläkarjalaisen maailmankatsomuksen. Se merkitsee, että pienistä ei huolehdita, eikä suuria murheita tunneta. Hän lähti äitinsä kanssa kiertämään Saaren asukkaita, haastattelemaan heitä entisestä ja nykyisestä elämästä. Näistä haastatteluista syntyi tämä kirja, kertomus Saaresta ja sen entisestä ja nykyisestä elämästä, menneistä ihmisistä ja muistoista, joita heille kertoivat ihmiset, joiden muistitieto ulottuu 1800-luvun lopulta tähän päivään.

Entistä elämää

Nenonen lähtee liikkeelle oikeaoppisen kotiseutukirjan kaanonin tuntien, selvittämällä keitä Saarella on ennen elänyt, eli kartoittamalla saaren vanhat talonpoikaistalot ja niiden asujaimiston. Samalla tulee kerrottua maalaiselämän arkipäivästä, miten elettiin, mikä oli luonnollinen työnjako, miten luonnon vuosikierto ohjasi elämää ja työntekoa. Eikä ole unohdettu juhlaperinnettä, koulunkäyntiä, kinkereitä.

Ja taas tulevat esiin vanhemman väen mielessä painavat raskaat sotavuodet. Etelä-Karjalassakin sisällissota raivosi, sitten tulivat talvisodan vuodet ja jatkosodan loppuviikkojen pelko vihollisen tulosta. Rautatien varren Luumäen seudut olivat molemmissa sodissa pommitusten kohteena, minkä myös hieman sivussa olleet Saaren asukkaatkin kokivat. Sotamuistot vievät Nenosen tutkiskelemaan hieman asiasta poiketen Salpalinjan rakentamista ja sen olemassaoloa. Siitä vaiettiin pitkään sodan jälkeen ja hieman huvittuneena saatoin lukea, että Kouvolan varuskunnan perheiden ”luotettavat” pojat vielä 1960-luvulla kävivät kesätöissä ylläpitämässä bunkkerilinjan rakenteita. Olinhan siellä minäkin.

Teksti etenee esittelemällä Saaren kanta-asukkaita ja yhtäkkiä siirrytäänkin katsastamaan Kivijärvellä toteutunutta laivaliikennettä – niin uitto- kuin myös matkustajaliikennettä. Henkilöliikenne oli tärkeää siihen asti, kunnes maantieinfrastruktuuri ulottui Kivijärven saariin ja sisämaahan.

Uutta elämää

Teksti harhailee heittelehtien siellä sun täällä entisen elämän ja nykyisyyden välillä, mutta etenee hiljalleen ajan myötä asutuskulttuurin muutokseen. Alkaa kausiasutuksen aika. Haastateltavat muistelevat kesiään 1960-luvun vaiheilla, jolloin ensimmäiset kesäasukkaat tulivat isiensä ja äitiensä maille kesänviettoon.

Varsinainen mökkibuumi täälläkin ajoittuu 1960-luvun lopulle, kuten kaikkialla Saimaan ja sen valuma-alueen vesistön rannoilla. Nyt kertovat kesämuistojaan Saaren uudet asukkaat, pitkälti lapsuuden kesiään siellä jo viettäneet, mutta myös mökkinsä aikoinaan rakentaneet ja jo eläkeikään ehtineet.

Mikään ei ole niin mukavaa kuin muistella kesiä, jolloin oli aina lämmintä ja hauskaa! Myös kesäasukkaiden sosiaalista elämää tulee sivuttua, mutta samalla todetaan, että nykypäivänä kesäasukkaiden yhteiset tapahtumat ovat lähes kuolleet. Eikö nykypäivän ihminen enää tunne yhteisöllisyyden tarvetta?

Kuten todettu Tarja Nenonen on omaksunut eteläkarjalaisen positiivisen otteen elämään. Ainakin kirja henkii sitä.

Lassi Saressalo