Aimalan kirkko palaa

Syvällistä tietoa Lempäälästä

Mäkinen, Ilkka, Mäkinen Anssi (toim.): Aimalan kirkko palaa. Lempäälän 1750-luvun pitäjänkuvaukset ja ensimmäinen kirkko. Kyrkan i Aimala reser sig ur askan. Ortsbeskrivningarna över Lempäälä på 1750-talet och socknens första kyrka. Lempäälä-Seura 2021. 320 s.

Teos alkaa Mikko Heikkilän oivallisella artikkelilla, joka analysoi lempääläistä kirkkoaiheista runoa. Tästä on koko teoskin saanut nimensä. Runo palautuu viimeistään 1500-luvun lopulle, mutta kuvaa keskiaikaista tapahtumaa.

Yhtä hieman yksinkertaista miestä houkutellaan polttamaan Vesilahden kirkko, joka on sijainnut nykyisen Lempäälän Kirkkojärven itärannalla Aimalassa. Näin tapahtuukin, mutta yöllä tulipalon sytyttyä naapurissa asuva piika huomaa tapahtuneen ja rientää kirkkoon ja saa sieltä pelastettua Pietarin, Paavalin, Birgitan ja Mataleenan (Maria Magdaleena) kuvat (tai veistokset).

Myöhemmin nämä laitettiin järveen lautalle niin että Pietari ja Paavali toiseen ja Birgitta ja Mataleena toiseen. Ensimmäinen ajelehti Vesilahdelle ja jälkimmäinen Lempäälään. Molempiin paikkoihin rakennettiin sitten kirkot. Näin kertoo tämä kirkkoruno Lempäälän Pyhän Birgitan ja Mataleenan kivikirkon synnystä.

Laajassa ja perusteellisessa artikkelissaan Heikkilä, tunnustettu historiallisten kansanrunojen tutkija ja tulkitsija analysoi tätä kirkkorunoa. Hän ottaa myös kantaa siihen, että historioitsijat eivät ole ottaneet vakavasti vanhojen historiallisten runojen totuusarvoa ja pitää tätä virheenä. Heikkilä toteaa, että tämän tyyppiset runot (esim. Piispa Henrikin surmavirsi tai vaikkapa Elinan surma) todella pitävät sisällään vuosisataisen historiallisen faktan aineksia, kunhan ne niistä sieltä osaa ja uskaltaa esiin tuoda.

Pitäjänkuvaukset

Ilkka ja Anssi Mäkinen tarjoavat lempääläisille ja miksei muillekin asiasta kiinnostuneille tuhdin paketin 1700-luvun pitäjänkuvauksia Lempäälästä. Niiden laatimisen takana oli hyödyn aikakausi, jonka vaikutuksesta Ruotsiin perustettiin vuonna 1666 Antikviteettikollegio, joka sitten ohjeisti kirkkoherroja keräämään seurakunnistaan vanhoja dokumentteja, suojelemaan vanhoja rakennuksia, ja mikä tässä yhteydessä tärkeintä, laatimaan pitäjänkuvauksia annettujen ohjeiden mukaisesti.

Kirkkoherrojen tuli kuvata väestöä, elinkeinoja, luontoa ja kasvillisuutta ja myös historiallista muistitietoa. Tätä dokumentointia varten oli annettu valtakunnallisesti yhteneväiset ohjeet, tai oikeammin kysymyslistat, joihin kirkkoherrojen tuli antaa vastaukset.

Kirjoittajat nostavat esiin kolme toimeliasta ja asiasta kiinnostunutta kirkkoherraa, Eric Ednerin, jonka kuvaus Lempäälän seurakunnasta on vuodelta 1753, ja samana vuonna Vesilahdesta kirjoittaneen Johan Hacsin. Kolmantena esiin nousee Lempäälän kirkkoherra Michaël Waldenius.

Mäkiset, kirjan toimittajat, ovat koonneet Kansallisarkistosta ja muista arkistoista kyseisten herrojen käsikirjoituksia, verranneet eri versioiden sisältöjä, tulkinneet ja kääntäneet vanhoilla käsialoilla kirjoitetut tekstit suomeksi ja kirjoittaneet myös kaikista edellä mainituista elämäkerrat.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun nämä Lempäälän ja Vesilahden pitäjänkertomukset on saatu luettavaksi selkeällä ruotsin ja suomen kielellä kommentteineen. Mielenkiintoista on myös, että yksi näistä kuvauksista käsittää Per Kalmin ohjeiden mukaisen laajan selvityksen Lempäälän kasvistosta. Pidän tätä Mäkisten tekemää työtä merkittävänä kulttuurihistoriallisena tekona.

Yksi ynnä yksi

Miten nämä Anssi ja Ilkka Mäkisen ja toisaalta Mikko Heikkilän artikkelit liittyvät toisiinsa. No siten, että pitäjänkuvauksissa jokaisessa kerrotaan tuo sama tarina Aimalan vanhan kirkon poltosta ja pyhäinkuvien ajelehtimisesta nykyisen kirkon rantaan, Lempäälän kirkon paikan valinnasta ja kirkon synnystä. Ja jokaisessa on mukana lainaus siitä runosta, jonka Mikko Heikkilä tekstissään on rekonstruoinut.

Lempäälä-Seuraa onnittelen hienosta julkaisusta ja toivon, että se – vaikka on osiltaan jonkin verran tavallisen ihmisen kannalta vaikealukuista – tulisi lempääläisille tutuksi.

Lassi Saressalo