Vallitunsaaren lapset

Lasten Onnela

Kallio-Koski, Jyrki; Paronen, Heikki; Salmela, Pekka: Vallitunsaaren lapset. Lasten elämää saaressa 1940-luvulta 1970-luvulle. Arkkitehtitoimisto Kallio-Koski Oy 2020. 173 s.

Kun ajelee Kemistä pohjoiseen ja ylittää Kemijoen Isohaaran voimalaitospadon yli johtavaa siltaa, näkyy vasemmalla, lännen puolella saari. Se on Vallitunsaari. Nimensä se kaiketi on saanut karjalaiselta Vallittu-nimiseltä henkilöltä. Tuolloin, 1200-luvulla, Kemijoen suu kuten Pohjois-Pohjanmaan rannikko Pyhäjoelta Kemijoelle oli karjalaisten nautinta-aluetta ja Vallittu-nimisiä päälliköitä tiedetään olleen Käkisalmen linnan komentajina. Tuo karjalaisten nautinta säilyi aina vuoteen 1595, kunnes Täyssinän rauhassa Ruotsin itäraja siirtyi kauas Kainuun Maanselälle.

Viime vuosisadan alussa Vallitunsaaren kautta vedettiin maantie- ja rautatieyhteys uusien terässiltojen kautta. Toisen maailmansodan aikana Vallitunsaaressa oli saksalaisten vankileiri ja saaresta löytyykin venäläisten sotavankien hautausmaa. Kun sitten sodan jälkeen Pohjolan Voima Oy rakensi Isohaaran voimalaitoksen, hankki se saaren itselleen ja rakennutti sinne pääkonttorinsa ja henkilökunnalle asuintaloja.

Saareen nousi asuinrakennuksia, kerhotalo, kaksi saunaa, pyykkitupa mankeleineen ja jokaiselle asunnolle oma ulkovarasto ja kasvimaa. Kaikille yhteisiä olivat tenniskenttä, uimaranta, lapsille keinuja, hiekkalaatikko ja liukumäki. Myöhemmin vielä tasattiin kenttä, johon yhtiön miehet jäädyttivät talveksi luisteluradan. Asuinrakennukset olivat tuon ajan moderneinta. Saaren käyttö asuinalueena päättyi, kun Pohjolan Voima siirsi vuonna 1970 pääkonttorinsa Ouluun, jonne myös pääosa Vallitunsaaren asukkaista siirtyi.

Elettiin sodan jälkeisiä vuosia, aikaa, jolloin Suomeen syntyivät suuret ikäluokat. Lapsia riitti joka taloon ja heidän elämästään saarella käsillä oleva kirja kertoo. Sen aineistona ovat omakohtaiset muistot, joita lähdettiin kokoamaan vuonna 1999, kun käytännössä autioituneelle saarelle järjestettiin siellä asuneiden lasten muistelu- ja tapaamistilaisuus. Muisteluita kirvoittivat luonnollisesti valokuvat, joita oli tallennettu perhealbumeissa yllättävän runsaasti. Myös PVO-Vesivoiman arkistosta löytyi sekä saareen että voimalaitokseen liittyvää historiallista kuva-aineistoa.

Kirja on hyvin kuvavaltainen ja kuvissa olevat henkilöt on saatu kiitettävästi tunnistettua ja kuvien alkuperä dokumentoitua. Kuvatekstit muodostavat kirjan kerronnasta osan, kuvien kertomaa täydentävät entisten saarelaisten kertomukset sattumista ja tapahtumista lapsuutensa aikoina.

Kuvataan jokapäiväistä arkielämää yhtä hyvin kuin juhlapyhiä, joista toki yhtiön miesten kasaaman juhannuskokon poltto on jäänyt monen mieleen. Ja kuvista näkee, millainen savu nousee, kun vanhoja autonrenkaita juhannuksen iloksi poltettiin! Leikkiminen, usein vaarallinenkin, joessa olevilla tukkilautoilla on jäänyt monen mieleen, uimarannan ilot, majojen rakentaminen, kalastus, erityisesti nahkiaisten pyynti on ollut suosittua. Kesäisin päästiin yhtiön isolla moottorinveneellä merelle asti.

Erilaiset urheiluharrastukset tulevat kerrattua, pesäpallo, tennis, pienoisgolf ja kävelyretket korvautuivat jossain vaiheessa polkupyöräilyllä, mopoilulla ja saipa joku muistelija vielä autonkin saaressa elämisen aikana. Maailmankuva laajeni, tuli twist, seurattiin muotia, käytiin Kemissä elokuvissa ja hiljalleen sopeuduttiin modernisoituvaan maailmaan. Sopeutumista edesauttoi koulunkäynti Kemissä, jonne kuljettiin yhtiön autolla – ensiksi kuorma-auton koppilavalla ja sitten oikein tarkoitusta varten yhtiön hankkimalla pikkubussilla, Kipparilla.

Eikä käyty vain Kemissä vaan retkiä tehtiin Haaparantaankin, josta tuotiin elintarvikkeita, TOY-purukumia ja Maraboun suklaata, ja jossa myös diafilmit kehitettiin, sellaista palvelua kun ei Kemissä ollut tarjolla. Kaiken takana oli luonnollisesti yhtiö. Elettiin aikaa, jolloin yrityksellä oli aikaa ja halua pitää huolta henkilökunnastaan ja heidän lastensa ainakin jälkikäteen muistellen iloisesta ja huolettomasta elämästä.

Väkisin tulee mieleen oma lapsuuteni Virolahden Ravijoen ja sittemmin Haminan varuskunnassa, jossa meitä kakaroita oli runsaasti. Kokosimme mekin kerran samanlaisen tapaamisen kuin vallitunsaarelaiset, kaukaisimmat tulivat Australiasta asti vanhoja kulmia ja lapsuuden leikkikavereita katsastamaan.

Lassi Saressalo