Tohmajärven ja Värtsilän historia 1868–2018

Rajan kuulumisia

Juvonen, Jaana: Tohmajärven ja Värtsilän historia 1868–2018. Tohmajärven kunta 2020. 704 s.

Vuonna 1865 annettiin Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus kunnallishallinnosta maalla. Se erotti toisistaan kirkollisen ja maallisen hallinnon. Vuonna 1869 annettiin uusi asetus varsinaisesta kunnallishallinnosta. Samana vuonna perustettiin Tohmajärven kunta. Tulevaa juhlavuotta ajatellen Tohmajärvi-Seura esitti, että kirjoitettaisiin kunnan historiakirja. Samalla epäsuorasti todettiin, että kirja olisi myös Tohmajärven kanssa vuonna 2005 uuden kunnan muodostaneen Värtsilän kunnan historia sen olemassaolon lakkauttamiseen saakka.

Värtsilä oli eronnut emäpitäjästään vuonna 1921, joten naimakauppa, vaikka herättikin vastustusta asukkaitten keskuudessa, palautti Värtsilän emonsa huomaan. Todettakoon, että uuden Tohmajärven kunnan vaakunaksi tuli Värtsilän vaakuna. Varsin tavanomainen kompromissi kuntaliitosten yhteydessä. Mutta liitoksessa kävi, niin kuin epäileväiset olivat pelänneet.

Uusi Tohmajärvi takasi entisten palvelujen jatkumisen viideksi vuodeksi, ja kuinka ollakaan vuoden 2010 jälkeen alkoivat palvelut vähetä Uusi-Värtsilän kylästä. Mutta vastineeksi voidaan todeta värtsiläläisten itsetunnon nousun. Jo vuonna 1968 oli Helsinkiin (sic!) perustettu Värtsilä-Seura, ja vuonna 1978 sellainen syntyi Värtsilän kuntaan kotiseutuyhdistyksen nimisenä. Osana kuntaliitoskeskustelua synnytettiin vielä vuonna 1998 Värtsilän Pitäjänyhdistys, josta on tullutkin nykyvärtsiläläisiä henkisesti yhdistävä, aktiivisti toimiva yhteisö.

Vastaavasti Tohmajärvellä perustettiin vuonna 1940 nyt jo toimintansa lopettanut Museoyhdistys ja vuonna 1955 vieläkin aktiivisesti toimiva Tohmajärvi-Seura. Vaikuttaa siltä – ehkä olen väärässä – että kuntaliitoksen tuoma mielipaha ei ole tyystin hävinnyt, kokonaisvaltaista kotiseutuliikettä ei kuntaan ole syntynyt.

No takaisin teokseen. Ryhdyttiin toimeen. Perustetiin historiatoimikunta, joka monivaiheisten valintaprosessien kautta lopulta otti teoksen kirjoittajaksi Tohmajärveltä syntyisin olevan, kuntahistorioitsijana pätevöityneen Jaana Juvosen. Ja onneksi otti. Kolmessa vuodessa tämä ammattihistorioitsija tuotti 2,555 kiloisen, seitsemänsataasivuisen järkäleen täynnä tietoa niin Tohmajärveltä kuin Värtsilästäkin.

Suurena onnistumisena pidän, että Juvonen on pystynyt viemään tekstissään rinnakkain kahden pitäjän historian niin, että lukija koko ajan tietää, missä ja kenen joukossa liikutaan. Teos on luonnollisesti pitäjänhistoriakaanoniin sidottu, jopa niin, että lukija alkaa kyllästyä pikkutarkkuuteen, kun tekstissä käydään läpi yhteiskunnallisia instituutioita ja niihin liittyviä henkilöitä. Toisaalta tekijä on nähnyt vaivaa tuottaessaan lukuisan määrän eri asioihin liittyviä taulukoita – poliittisista voimasuhteista vaikkapa nautakarjan määrään.

Nämä antavat selvän kuvan yhteiskunnallisesta muutoksesta. Samoin on virkistävää lukea eri kirjoittajilta tilattuja tietolaatikoita, jotka kertovat paikkakunnan merkittävistä henkilöistä. Tällaisia ovat esimerkiksi kirjailija Algot Tietäväinen, joka Untolana paremmin tunnettiin, Tohmajärvelläkin vaikuttanut Järnefelt-suku, Saloheimojen suku, josta on ponnahtanut mm. Karjalan historian tutkijana tunnettu professori Erkki Saloheimo. Tai henkilökuva Kannaksen komentajasta kenraali K. L. Oeschistä ja kotiseutukirjailija, kotiseutuneuvos Otto Rummukaisesta, puhumattakaan suurista urheilunimistä kuten Siiri Rantanen tai Seppo Räty. Itselleni mieluista oli lukea varhaisista ”paluumuuttajista”, Venäjän vallankumouksen alta paenneista inkerinsuomalaisista, joista harvemmin tekstiä näkee.

Maaseutupitäjä Tohmajärvi sai yllättäen uutta ilmettä, kun jo vuonna 1834 toimintansa aloittanut Värtsilän rautatehdas sai 1920-luvulla vauhtia ja Värtsilän kylään nousi teollisuustaajama (joka sitten jäi 1944 rajanvedossa väkisin väärälle puolen rajaa). Värtsilä-konsernin tie on ollut kuoppainen ja kotipaikassaan Värtsilässä sen toiminta loppui käytännössä sotaan.

Talvisodan jälkeen teollisuustaajama jäi rajan itäpuolelle, ja vuonna 1941 puna-armeija perääntyessään poltti ja hävitti koko taajaman. Mutta juuri tehtaan ansiosta Värtsilästä tuli vuonna 1921 taajaväkinen yhdyskunta ja se erosi hallinnollisesti Tohmajärvestä.

Jo silmäys teoksen sisällysluetteloon antaa odottaa paljon. Ensimmäinen pääluku seuraa aikaa Tohmajärven kunnan perustamisesta Värtsilän eroon. Sen sanoma on yhteiskunnan järjestäytyminen uuden hallintomallin mukaiseksi ja yhteiskunnallisten palveluiden kehittyminen. Samalla luku kertoo maaseudun modernisaatiosta ja teollistuvasta Värtsilästä sekä kahden kristillisen opin rinnakkaiselosta.

Toisena päälukuna ovat pari vuosikymmentä ennen toista maailmansotaa, yhteiskunnan kehityksen seuraamista jatketaan ja nähdään, miten erilaiset yhteistoimintamuodot, kooperatiivit kehittyvät. Liikkuminen helpottuu tiestön parantuessa ja puhelin tuo aivan uudet mahdollisuudet keskinäiseen kommunikaatioon.

Ilman sotia ei pitäjänhistorioita kirjoiteta. Ei nytkään. Ensin seurataan sisällissodan tapahtumia, jotka olivat rankkoja myös ja erityisesti Värtsilässä, joka oli siis teollisuusyhdyskunta. Puolin ja toisin kärsittiin tappioita, Värtsilässä menetti henkensä 50 henkilöä ja Tohmajärvellä kirjoilla olevista 28. Punaisia kaatui tai surmattiin 50 henkilöä ja valkoisia 23 – viiden tausta on jäänyt tuntemattomaksi. Uhreihin kuului myös jo mainittu kirjailija Algot Untola (Maiju Lassila), joka kuoli matkalla teloituspaikalle Helsingissä.

Mutta sodan jälkeen, tai itse asiassa jo sodan aikana, kun valkoinen armeija julisti asevelvollisuuskutsunnat, nuoret miehet lähtivät pakoon. Pohjois-Karjalassa jäi aiheettomasti runsaat 2000 miestä tulematta kutsuntoihin, heistä 19 % oli Tohmajärveltä ja 15 % Värtsilästä. Osa pakeni metsiin, osa yli rajan Venäjälle. Mutta ainakin 240 pohjoiskarjalaista miestä osallistui kutsunnan kautta rintamalla taisteluihin sodan loppuvaiheessa.

Talvisota ja jatkosota olivat luonnollisesti raskaita itärajan väestölle. Pommitukset ja vihollisen uhka ja lopulta rajan veto keskeltä Värtsilää ovat vaikuttaneet olennaisesti paikkakuntalaisten mielenmaisemaan. Värtsilä jäi rajan toiselle puolelle, idästä tulleet evakot kulkivat pitäjien halki ja osa asutettiin näihin kuntiin, 455 tohmajärveläistä ja värtsiläläistä haudattiin sankarihautoihin.

Jälleenrakennusaika tuo mukanaan paikallispolitiikan uudet tuulet, kyläpolitiikka nousee esiin, kun Tohmajärvi alkaa ajaa kuntaliitosta, johon Värtsilä ei lämpene. Sodan jälkeiset ensimmäiset parikymmentä vuotta ovat nousun ja kaikenlaisen kehittymisen aikaa, myös henkiset arvot kirkollisten lisäksi nousevat esiin. Syntyvät mm. paikalliset kotiseutuliikkeet ja aika on pienten urheiluseurojen. Mutta raja pysyi kiinni. Sitä vartioivat Suomen puolella useimmiten joviaalit rajamiehet, toisella puolen kivikasvoiset vartijat.

Vasta Neuvostoliiton lakattua olemasta raja avautui. Niiralasta tuli rajanylityspaikka, josta alettiin päästä itään ja idästä länteen. Tällöin on selvästi nähtävissä myös ”poikkinaintia” rajan yli, kun paikkakuntalaiset hakivat itselleen puolisoja rajan takaa. Kun muualla maahanmuutto on pääasiallisesti eteläisistä maista, on se täällä käytännössä ollut itäistä perua. Tämä ”ylirajannainti” korvasi pienessä määrin 1960- ja 1970-lukujen poismuuttoa, jolloin kuntien yhteenlaskettu väkiluku väheni peräti 3700 henkilöllä. Ja sama suuntaus on jatkunut.

Vuoden 1945 väkimäärä oli noin 13 000 ja vuonna 2015 oli pudottu 4700 asukkaaseen. Tämä luonnollisesti heijastuu myös julkisten palvelujen tarjontaan. Kun Tohmajärvellä oli 1970-luvulle tultaessa vielä 15 kyläkoulua, oli niitä peruskoulun tultua jäljellä yhdeksän. Värtsilän viidestä koulusta jäi jäljelle kaksi. Värtsilän jälkeen metallialan yrittäjät kaatuivat yksi toisensa jälkeen, Uusi-Värtsilä ei jaksanut houkuttaa yrittäjiä ja Tohmajärvestä tuli ”kehitysalueen taantuva teollisuuspaikkakunta”, kuten Kauppalehti kirjoitti vuonna 1985.

Kauppa keskittyy taajamiin, kyläkaupat katoavat, pankkitoiminta keskittyy. Mutta vielä pyristellään, pienteollisuutta syntyy, EU-maatalous korvaa pienviljelyksen, turvetuotanto teollistuu ja Vapo olikin suurin teollinen työantaja 1980-luvulla. Vaan ei ole enää. Uutena yrittäjänä on entinen Konemyynti, nyt Tomac Oy (Tohmajärvi Machine), joka vuonna 2005 työllisti 41 työntekijää.

Yksi mielenkiintoinen yhteiskunnan muutosprosessin kuvaus on myös Tohmajärven lasku vuosien 1959 ja 1962 välillä. Elettiin vielä sotienjälkeistä maanviljelyn laajentumisen aikaa ja järvenlaskulla haluttiin lähinnä estää jokavuotiset tulvat viljelysmaille, vähemmässä määrin lisätä hyötypinta-alaa. Tavoitteena oli myös hallan haittojen vähentäminen ja metsien ja soiden tehokas ojittaminen. Alettiin töihin. Tohmajokea perattiin yhteensä 17 kilometriä. Rakennettiin säännöstelypato.

Vaikka lisämaata saatiinkin, pian huomattiin haitat. Huvila-asukkaat joutuivat kahlaamaan mudassa satoja metrejä kaivamaan lapsilleen uimakuopat. Talvella mataloituneet lahdet menivät umpijäähän ja kalojen kutupaikat tuhoutuivat. Todettiin, että lisämaasta juurikaan ollut hyötyä, entiset hyvät hiekkarannat pusikoituivat. Laajat ojitukset, turvetuotanto ja vesiin lasketut jätteet huononsivat järven tilaa ja siitä tuli uimakelvoton.

Oltiin tyytymättömiä. Ympäristöajattelukin oli parissa kymmenessä vuodessa muuttunut, kun viimein ryhdyttiin toimeen. 1980-luvun puolivälissä veden laatua alettiin parantaa hapetuksella ja haettiin lupaa vedenpinnan nostoon, joka sallittiin vasta vuonna 1999. Mittava järven kunnostustyö alkoi vuonna 2016. Keskeinen toimija kunnostushankkeessa oli Puhdas Tohmajärvi ry, joka yhdessä kunnan kanssa toteutti järven valuma-alueen 20 000 hehtaarin kunnostuksen. Kirkkoniemen virallinen uimaranta avattiin taas kesällä 2019.

Vaikka Jaana Juvosen teos on massiivinen ja joiltain osin ”pitäjänhistoriallisen” kuivakas, kertoo se hyvin Pohjois-Karjalan rajapitäjien muutosprosessista erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Pikkutarkasti se seuraa myös kunnan hallinnon ja palveluiden kehittymisen ja muuttumisen puolentoista vuosisadan aikana. Eikä seurakuntaelämäkään ole jäänyt huomiotta. Historioitsija osaa viitteistön ja varsin laadukkaan lähdeluettelon rakentamisen. Lähdeluettelon laajuus internet-linkkeineen antaa kiinnostuneelle mahdollisuuden täydentää tietojaan Tohmajärven ja Värtsilän historiasta.

En kyllä usko, että lisää tietoja juuri tämän kirjan täydentämiseksi tarvitaan. Jussi Virratvuoren/Viestintätoimisto Kirjokansi taitto on yllätyksetön, mutta palvelee hyvin tekijän tavoitteita.

Jouduin kyllä hakemaan karttahakupalvelusta nyky-Tohmajärven kartan. Olisiko sen liittäminen mukaan ollut liian vaivalloista?

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Tohmajärven kunta, kirjaamo@tohmajarvi.fi