Siirtolaistarinoita Keski-Suomesta

Maailmalle ja takaisin

Huhta, Marjatta: Siirtolaistarinoita Keski-Suomesta: Konginkankaalta maailmalle. Kömin Kilta 2020. 374 s.

Kömi on Konginkankaan vanha nimi. Kömin Kilta perustettiin vuonna 1948. Killan tavoitteena oli järjestää vuonna 2020 laaja Juuret Keski-Suomessa –tapahtuma, jonka yhteydessä nyt käsillä oleva kirja oli tarkoitus julkistaa. Korona sekoitti tapahtumasuunnitelmat, mutta kirja onneksi valmistui suunnitellussa aikataulussa.

Kirjahankkeen taustat juontavat juurensa yli kahdenkymmenen vuoden taakse, jolloin Tampereen yliopiston suomen kielen professorina työskennellyt Matti K. Suojanen keräsi murreaineistoa Konginkankaalta. Hän herätti ajatuksen nyt valmistuneesta teosteemasta. Kirja on sikäli minulle läheinen, vaikka en Konginkangasta juuri tunnekaan, että Matti oli aikoinaan Turussa suomen kielen opettajani ja hänen vaimonsa Päivikki Antola, joka myös esiintyy kirjan sivuilla, oli takavuosina kollegani Turun yliopiston uskontotieteen ja folkloristiikan laitoksessa.

Kirjan ajatus jäi muhimaan, kunnes vuonna 2017 idea kaivettiin naftaliinista ja ryhdyttiin toimeen. Kirjoittajaksi saatiin paluumuuttaja Marjatta Huhta (Päivikin sisar), joka on elämänsä aikana maailmaa kiertänyt hänkin ja saanut omakohtaisesti kokea maasta pois muuttamisen eri vaiheet – ja palaamisenkin.

Teos on selkeästi tieteellinen tutkimus, joskin erityisen luettava sellainen. Sen metodina on etnologinen muistelututkimus, joka tarkoittaa sitä, että kirjaan valikoituneet konginkankaalaiset, entiset ja palanneet, kertovat osittain strukturoiduissa haastatteluissa, kirjallisesti tai suullisesti elämäntarinansa.

Nämä kertomukset on sitten ryhmitelty teemoittain omiksi luvuikseen, jolloin eri teemojen alle tulee samojen ihmisten tarinoista poimittuja otteita. Se ei kuitenkaan haittaa kirjaan keskittymistä, vaikka jonkin verran toistoa tuntuukin olevan. Mutta tämä menetelmä, ryhmitellä tarinat teemoittain, tuo myös lukijalle joukon kertojia tutuksi, kun heidän elämäänsä voi seurata useammassa luvussa.

Kirjan leipätekstin rinnalle tai sisään on sijoitettu otteita kertomuksista ja ne on erotettu perustekstistä kursiivilla, joka tietenkin helpottaa lukijaa. Muutoinkin Jouni Korkeasaaren taitto on rauhallinen ja hänen kuvankäsittelynsä tekee usein huonohkoista albumikuvista eläviä.

Aluksi Marjatta Huhta tarjoaa tutkimustietoa siirtolaisuudesta yleensä ja tarkentaa sitä sitten konginkankaalaisiin lähtijöihin. Tarkasteluajanjakso on vuodesta 1890 vuoteen 1990. Siirtolaisuuden pääasialliset kohdemaat olivat edellisen vuosisadan vaihteen molemmilla puolin Yhdysvallat ja Kanada ja viime vuosisadan puolivälin jälkeen pääasiallisesti Ruotsi.

Mutta lähtijöiden kohdemaita ovat olleet myös vaikkapa Saksa, Iso-Britannia, Australia ja monet muut. Itse ihmettelin, kun Norjasta oli vain yksi vastaaja, onhan esimerkiksi Ruijaan muutettu 1800-luvun puolivälistä lähtien runsaasti ja muutto jatkuu edelleen. Ehkä tuo ilmansuunta ei ole ollut konginkankaalaisille mieluinen. Muuttajista siirtolaiset ovat olleet yksittäisiä henkilöitä, joita usein perheet ovat myöhemmin seuranneet tai sitten on matkattu perhekunnittain.

Kaikki kirjassa esiintyvät eivät suinkaan ole ”lopullisesti” kotimaataan jättäneitä ulkosuomalaisia, mukana on keikka/projektityöntekijöitä, akateemisia vierailijoita, opiskelijoita, kulttuurin ammattilaisia, löytyypä lähetyssaarnaajia ja tietenkin puolisonsa uudesta maasta löytäneitä ja siksi matkalle jääneitä. Myös sotalapset ovat päässeet kertomaan tarinaansa. Osa palasi, osa jäi. Niin kuin muistakin lähtijöistä joku jäi, joistain tuli paluumuuttajia.

Huhta vastaa kysymykseen, miksi Konginkankaalta lähdettiin ja minne, ja samalla selviävät lähdön syyt ja uuteen tulomaahan ensi kosketuksen vaikutelmat. Matka uuteen maahan on saattanut olla jännittävä, kielitaidottomana vieraitten joukossa oleminen hankalaa, ennen kuin vaikka Ruotsiin lähteneille on löytynyt turvaa siellä jo olleista sukulaisista, tuttavista tai muista Suomesta lähteneistä ja heidän yhteisöistään.

Miten sopeutua vieraisiin oloihin, miten sopeutua siihen, että on vain yksi kasvoton tulija, jonka vastaanottomaa ottaa työvoimaksi. Työvoimaksi, jossa tehdään sitä, mitä paikalliset eivät halua tehdä. Mutta työvuosien ja kielitaidon lisääntyessä alkaa sopeutuminen. Sopeutumisen vaikeudet tulevat esiin, samoin uudessa maassa vieraantumisen mukanaan tuomat henkilökohtaiset ongelmat. Mutta kun aletaan sopeutua, maailma asettuu paikalleen ja uusi maa tarjoaa mahdollisuuksia, jos niitä osaa käyttää hyväkseen.

Kirja tarjoaa myös kuvauksia suomalaisten yhteisöllisestä elämästä niin Amerikan haaleissa kuin ruotsinsuomalaisten järjestöelämässä – yhtä hyvin kuin kapakoissa ja tanssipaikoilla, missä tavata muita kaltaisiaan. Ja vakiintuessaan siirtolaiset synnyttävät omaa kulttuuriaan, eräänlaista kolmatta kulttuuria, kotimaan kulttuurin ja uuden asuinmaan kulttuurin välimaastoon.

Syntyy Suomi-seuroja, rakennetaan urheilu- ja harrastusseuroja, harrastetaan erilaisia kulttuuri-ilmaisuja yksin tai joukolla. Mutta kaikki eivät halua osallistua, halu sopeutua ja pyrkiä sulautumaan vastaanottomaan kulttuuriin saattaa voittaa nostalgian. Tällaista sopeutumista helpottaa ja sen syynäkin on usein ollut onnellinen tai joskus onnetonkin rakkaus. Samalla muuttajat vievät tarjolle suomalaisuutta, jos sen vieminen sopii vastaanottajien kulttuuriseen toleranssiin.

Kukin pääluku on nootitettu ja luvun loppuun on merkitty viitteet ja lähteet. Teoksen päätöslukuna on synteesi kaikesta siitä, mitä edellisellä 350 sivulla on kerrottu ja koettu. Siitä kiitos. Kaiken kaikkiaan Marjatta Huhdan teos on paitsi osa Konginkankaan historiaa myös oivallinen tieteellisesti validi kooste maastamuuttajatilastoihin kootun tiedon taakse usein piileväksi jääneestä inhimillisestä elämästä.

Lassi Saressalo