Nastolan historia IV

Entinen Nastola elää!

Eerola, Ville: Nastolan historia IV. Nastolalaisten ja Nastolaan muualta tulleiden elämä 1939–2015. SKS 2020. 400 s.

Kun Suomen Kotiseutuliitto esitteli suuren kuntaliitosbuumin aikana viime vuosikymmenen alussa oman ohjelmansa kuntaliitosten kulttuurisesta vaikutuksesta, sen yhtenä osana oli vaatimus, että liitettävien ja lakkautettavien kuntien asukkaiden olisi saatava omasta kunnastaan liitospäätökseen asti ulottuva historia. Samalla tulisi toteutettua yksi pitäjänhistorioiden tavoite – tuoda usein menneisyyteen katsova pitäjänkertomus nykyaikaan. Näin on tapahtunut monessa entisessä itsenäisessä kunnassa, nyt siis myös Nastolassa, joka liitettiin Lahteen vuoden 2016 alusta.

Kun sain käsiini järkälemäisen Nastolan Historia IV -teoksen, otin sen vastaan hieman kyllästyneenä. Taas perinteinen paikallishistoriallinen kuiva teos. Mutta teoksen alaotsikko lupasi jotain muuta. Siinä mainitaan ”alkuperäiset” nastolalaiset ja ”muualta tulleet”. Tämä viittaa suoraan teoksen useassa yhteydessä esiin ottamaan käsitteeseen nastolalaisuus. Muualta tulleiden ”kantanastolalaisten” rinnalla kuntaidentiteettiä monimuotoistamassa ovat olleet niin 1950-luvulta alkaneen teollistumisen tuoma väestö, luovutettujen alueiden siirtokarjalaisten asettuminen kuntaan ja Lahdessa työssä käyvien uusnastolalaisten muodostama merkittävä veronmaksajaryhmä.

Näistä alkoi vuosien mittaan syntyä väestö, joka tunsi olevansa muutakin kuin ei-lahtelaisia. Toki kunnan länsiosasta Lahti nappasi itselleen alueen, mutta tämä liitos tavallaan aktivoi myös nastolalaista kotiseututyötä. Vuonna 1957 perustettiin Nastolan kotiseutuyhdistys, joka aluksi keskittyi perinteiseen tapaan kotiseutumuseon perustamiseen, mutta aikojen myötä nimenomaan nastolalaisidentiteetin eri osatekijöiden vahvistamiseen yhteistyössä muiden kolmannen sektorin ja luonnollisesti myös kunnan hallinnon ja seurakunnallisen työn kanssa.

1980-luvulla vauhti kuitenkin hiipui, kunnes kuntaliitossuunnitelmat Lahden kanssa heräsivät henkiin ja nastolalaiset alkoivat pelätä minuutensa menettämistä. Tämä uhka Nastolassa, kuten muissakin liitosprosessien alaisissa kunnissa ympäri Suomen nosti kotiseututyön aivan uudelle aktiviteettitasolle.

No itse teokseen. Tekijä aloittaa epilogilla, joka käsittelee sota-aikaa. Nastolassa tästä ajasta kollektiiviseen muistiin on jäänyt kunnan keskustassa sijainnut Sotavankien järjestysleiri N:o 1. Leiri toi sodan toisen osapuolen konkreettisesti nastolalaisten tietoisuuteen, samalla kun ajatuksissa olivat tietenkin oman kunnan miehet sotatyössä rintamalla.

Ensimmäinen pääluku ajoitetaan teoksessa sotavuosien jälkeen aina 1960-luvun alkuun, jolloin Nastola oli hiljalleen kehittyvä maalaiskunta Lahden itäpuolella, itään menevän päärautatien pohjoispuolella. Jälleenrakennusaika, siirtokarjalaisten tulo, läntisen kunnanosan menetys Lahdelle, mutta myös uusien alueiden saaminen mm. taajamiksi kehittyvistä Uudestakylästä ja Villilästä alkoivat merkitä muutosta kunnan modernisaatiokehityksessä.

Kronologian rinnalle kirjoittaja tarjoaa pieniä herkkupaloja tietoiskuina, Uudenkylän pamaus ja Nikita Hruštševin vierailu, kunnanvaakunan syntyvaiheet – teemoja, jotka ovat osa Nastolan vieläkin elävää folklorea.

Toinen pääluku siirtää sitten tarkastelun 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun lopulle, jolloin Nastola alkaa teollistua ja syntyy nykyinen nauhataajama päätien varteen. Tie oli aluksi ahdas, itsekin sitä ajaneena usein tuskittelin tien ruuhkautta, kunnes 1980-luvulla valmistui lopulta ohitustie, joka helpotti osittain tilannetta. Mutta ei aivan täysin, vielä on pätkä vanhaa tietä hidastamassa läpiajoa. Teollistumisen myötä Nastolasta tuli ”Savolaisten Kanada” – Kotkahan oli jo aiemmin ollut ”Savolaisten Amerikka”. Tässä luvussa seurataan eräässä mielessä pitäjänhistorioiden pyhää kaanonia, mutta teksti on tavanomaista historiankirjoitusta luettavampaa. Teollistuminen, taajamien synty, elämä maalaiskylien Nastolassa, politiikka, kulttuurikenttä, urheilu ja liikunta, seurakuntaelämä ja kotiseututyö saavat omat lukunsa, kuten asiaan kuuluu.

Kolmannessa pääluvussa tarkastellaan 1990-luvun laman vaikutuksia nastolalaiseen elinkeinoelämään ja siitä selviämistä voimat yhdistämällä niin kunnallispoliittisena kuin yritysten taloudellisena yhteistyönä. Kirjassa katsastetaan ennen vuosituhannen vaihdetta koko maassa, niin Nastolassakin, harjoitettua kuntayhteistyötä yli rajojen sekä uuden muuttoliikkeen tuomaa ”erilaisten” uusien nastolalaisten tuloa kuntaan.

Kun lamasta alettiin selvitä, oli aikaa ja resursseja kiinnittää huomio myös perinnekulttuuriin, kirkkoa kunnostettiin, kulttuurikohteita alettiin vaalia, nuorisoseuraliike alkoi elpyä, perinnepäiviä järjestettiin, synnytettiin Nastola-viikko ja Nastola-päivä pitäjäläisten ja muidenkin juhlaksi. Kunnes sitten alkoi kunnallisen itsenäisyyden menettämiseen johtaneet neuvottelut ja kuntaliitos 2016.

Viimeinen luku on eräänlainen synteesi ja tavallaan helmi koko teoksessa. Se tarkastelee identiteettinäkökulmasta nastolalaisuutta ennen ja nyt. Kunnan rakennettua ja luonnollista imagoa, kunnan markkinointia, urheilupolitiikkaa ja kulttuurin nousua osaksi identiteetin rakennustyötä, ei vähäisimpänä kotiseututyön eri muodot, joista edellä jo on mainittu.

Nastola – itäinen osa Lahden kaupunkia ei ole luovuttanut vaan on edelleenkin se Nastola, joka on joskus syntynyt ja elänyt itsenäisenä kuntana, mutta joka nyt osana suurempaa hallinnollista kokonaisuutta on edelleenkin asukkaittensa Nastola.

Markus Itkosen taitto on rauhallisen perinteinen. Teoksen loppuun on rakennettu liite, jossa on erilaisia tilastoja, jotka muuten olisivat ”kuivittaneet” elävää tekstiä. Ja turha kysyäkään, ovatko lähdeviitteet ja lähdeluettelot taiten ja tarkkaan tehdyt. Ovat!

Lassi Saressalo