Made in Heinola

Meitin Heinola

Pietiläinen, Terhi ja Juuti, Sirpa (toim.): Made in Heinola. Retkiä kaupungin kulttuuriperintöön. Heinolan kaupunginmuseo 2020. 256 s.

Aluksi tuntui oudolta, että museonäyttelyn oheisteoksen nimi on englanninkielinen Made in Heinola. Mutta asian syvällinen sisältö selviää varsin pian, kun museonjohtaja Terhi Pietiläinen avaa sen merkitsemään samaa kuin Heinolassa käytettävän hämäläismurteinen ääntämistapa ”meitin Heinola”. Näin saadaan otsikosta sekä työn tulos että sen omistaja.

Pietiläinen tuli Heinolaan museonjohtajaksi Kotkasta vuonna 2016 ja pani heti tuulemaan. No, ehkä museorakennus olisi muutenkin ollut korjauksen tarpeessa ja perusnäyttelykin jo kulahtanut, mutta niin vain alkoi museon uudistamistyö ja valmista tuli maaliskuussa 2020. Samaan aikaan tuli valmiiksi museon perusnäyttelyä voimakkaasti tukeva teos, joka ei ole näyttelykatalogi vaan ihan oikea tutkimukseen perustuva artikkelikokoelma kaikesta siitä, mitä perusnäyttely esittää ja paljosta muustakin.

Kirja syventää näyttelyn (jota muuten en ole vielä nähnyt, mutta kesämatkasuunnitelmissa se kyllä on) tiivistettyä sanomaa ja tarjoaa samalla syväluotauksia heinolalaiseen ja hämäläiseen, miksei valtakunnalliseenkin kulttuurihistoriaan. Teoksessa on kaikkiaan 29 artikkelia, osa tietoiskujen tapaisia tiiviitä katsauksia, osa laajempia tutkielmia. Huomattava on, että niin kuin museon nykyinen työ, myös osa artikkeleista keskittyy perinteisen esine- ja kuvahistorian lisäksi myös aineettoman kulttuuriperinnön aineistoihin.

Museo onkin aloittanut muistitiedon keruun erilaisten muistelutyöpajojen ja muistelupiirien kautta. Kuten Pietiläinen esipuheessaan toteaa, museo ei ole vain rakennus ja kokoelma vaan entistä enemmän kulttuuriperinnön kokemista ja merkitystä tuottava palvelujärjestelmä. Museo on myös siirtynyt besserwisser-ajattelusta aktiiviin kanssakäymiseen maallikko- ja harrastajatutkijoiden, kotiseutuliikkeen ja kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden tavallisten ihmisten kanssa.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käydä läpi kaikkia teoksen artikkeleita, mutta muutama poiminta on paikallaan. Kuten kaikissa kunnon museoissa aika alkaa siitä, kun jääkausi päättyy. Matti Saarnisto selvittää jääkauden jälkeisten aikojen vesistöjen, rantojen ja kasvillisuuden kehittymistä elinkelpoiseksi paikaksi ensimmäisille ihmisille.

Tästä jatkaa Piritta Häkälä kuvaamalla nykyisin tiedossa olevat esihistorialliset löydöt Heinolan alueella. Hän esittelee myös entisten asukkaiden elintapoja ja kulttuuria. Näin vilahtaa lukijan (ja näyttelyn kokijan) silmissä kymmenisen tuhatta vuotta, kunnes päästään kulttuurihistoriallisiin artikkeleihin, jotka ovat lähempänä nykyisyyttä. Mielenkiintoinen on Birgitta Stjernvall-Järven katsaus Heinolan seudun kartanoihin, jotka syntyivät ruotuväkilaitoksen myötä 1600-luvulla ja elävät osittain vieläkin toki funktionsa muuttaneina.

Maarit Nurmen artikkelit tuovat näkyville sen kulttuuriperinnön, joka syntyi jo sata vuotta sitten ja elää edelleen vaikkapa yhdistys- ja kulttuurielämässä sekä Heinolalle tärkeässä matkailukulttuurissa. Osansa saavat myös Suomen Urheiluopisto Vierumäellä yhtä hyvin kuin Heinolan seminaarin vaiheet.

Sota-aika on usein se historian etnografinen preesens, johon muisti jakaa entisen ja nykyisen. Ennen sotia ja sotien jälkeen on leikkauskohta, jota ennen eläneet ovat jo vanhuksia ja jonka jälkeen tulevat ne, jotka näitä vanhuksia (ehkä) kuuntelevat.

Heinolalle sota merkitsi pommituksia ja pommitusten uhkaa, pelkoa ja tuhoa. Sota toi Heinolaan käkisalmelaiset evakot muiden evakkojen myötä ja Käkisalmi-säätiö toimii edelleenkin karjalaisen kulttuuriperinnön tukijana, kertoo Terhi Pietiläinen artikkelissaan.

Ei Heinola ole pelkästään kahden vanhan sillan ja entisten viikonloppuruuhkien kaupunki. Pääkaupunkiseutulaiset ajoivat kilpaa pohjoiseen, ennen kuin jäivät kärsivällisesti jonottamaan kaupunginkeskustaan itse aiheuttamaansa ruuhkaan. Nyt moottoritie vie nämä ohikiiruhtavat nopeasti ja paikallisia häiritsemättä kesäisiin onneloihinsa.

Heinola on myös modernisaation myötä kehittynyt, ei nyt ihan teollisuuskaupungiksi, mutta teollistuneeksi kuitenkin. Kaupungiksi, jossa asuu Henna Paasosen luoma kuvitteellinen Heinosen perhe, jonka kautta tarkastellaan työväenkulttuuria paikkakunnalla. Teollinen toiminta loi myös tarpeen lähteä rakentamaan kaupunkia uusiksi ja perinteinen puutalokeskusta alkoi hiljalleen muuttua uudisrakentamisen myötä kerrostalovaltaiseksi, kuten Riitta Niskanen tietää kertoa ja kuvillaan näyttää.

Ja onhan Heinola tuottanut isänmaalleen myös suurmiehiä. P. E. Svinhufvud oli Heinolan poikia, joka kävi itsenäisyystaistelua, vietiin Siperiaan, mutta palasi takaisin Heinolaan, politikoi ja päätyi lopulta presidentiksi. Nykypäivän ihmiselle tutumpi hahmo on kuitenkin Uuno Turhapuro, joka halusi takaisin kotiseudulleen Heinolaan elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle.

Niin että kaikenlaista on Heinolassa tapahtunut ja tapahtuu edelleenkin.

Teoksen artikkelit on nootitettu ja lähdeviitteet löytyvät kunkin artikkelin lopusta. Takasivuille on koottu artikkeleittain käytetty lähdekirjallisuus, mikä on viisas ratkaisu. Miellyttävän rauhallisesta graafisesta ilmeestä on vastannut Johanna Uitti/Grano Oy ja sivunvalmistuksesta K-Systems Contacts Oy.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Heinolan kaupunginmuseo, p. +358447694215