Kuule äänet väylänvarren

Kolmen kielen kansa

Luiksaar Lund, Monika; Satokangas, Kyösti; Uusitalo, Tuula; Mäkinen, Anneli; Skogsdal, Sören (toim.): kuule äänet väylänvarren – röster vid gränselven. Föreningen Norden Pajala, Kolarin kunta. 275 s.

Toimituskunta pyysi avoimella kirjeellä tekstejä kirjoittajilta, jotka asuvat Tornionlaaksossa – väylänvarressa – tai joilla on jokin kytkös seutuun. Vastauspostissa tuli neljältäkymmeneltä kirjoittajalta yhteensä kuusikymmentä tekstiä. Lyriikkaa, kaunoproosaa, muisteluita, näkökulmia.

Muonion- ja Tornionjokea pitkin kulkeva raja vedettiin vuonna 1809, kun Venäjä valloitti ja otti omakseen Suomen alueen. Rajanvedossa toteutettiin kompromissi. Ensimmäinen vaihtoehto oli, että raja kulkisi pitkin Kalix-jokea (Kainunjoki) ja jättäisi suomenkielisen Tornionjokilaakson Suomen suuriruhtinaskunnan alueeksi. Toinen vaihtoehto oli vetää raja Kemijoelle.

Riita pantiin halki ja raja vedettiin pitkin Tornionjokea. Näin halkaistiin suomenkielinen kulttuurialue kahtia ja entiset yhteydet muodollisesti katkaistiin, perustettiin uudet seurakunnat ja siirryttiin kahden valtakunnan järjestelmään, joka sitten jatkossa johti myös kahden kansakunnan identiteetin rakentamiseen eri puolille jokea.

Sama toistuu myös kirjaan toimitetuissa teksteissä. Osa on kirjoitettu ruotsiksi, osa suomeksi ja osa kansankielellä, meänkielellä. Sillä on nykyisin Ruotsissa virallinen vähemmistökielen asema, mutta sen puhuminen oli pitkään 1970-luvulla virallisesti syrjitty ja koululaitoksessa jopa kiellettyä. Osa teksteistä on lukijaystävällisesti käännetty joko ruotsiksi tai suomeksi.

Kuten toimituskunta loppusanoissaan toteaa, Ruotsin puolella kirjoitetut tekstit ovat usein nostalgisia, osoittavat kaipuuta lapsuuden maisemaan, maailmaan, joka ollaan kadottamassa. Mutta niissä tulee esiin myös harmistus, jopa suuttumus, siitä että vanha kansankieli on katoamassa. Asia, johon on vain totuttava, mutta johon jotkut kirjoittajat suhtautuvat taisteluhakuisesti vaatimalla tämän virallisen vähemmistökielen käytön kehittämistä. Heille meänkieli ei ole vanhempien salakieltä, jota puhutaan, kun lasten ei haluta ymmärtävän, mistä puhutaan. Heille meänkieli on avain kulttuuriseen erityisyyteen, kulttuuriseen itsenäisyyteen.

Suomeksi kirjoitetut lyyriset ja kaunokirjalliset tekstit käsittelevät pitkälti sitä, miten kirjoittajan poikkinainnin myötä oli jätettävä tai miten hän pääsi jättämään vanhan kotiseudun ja sen kielikulttuurin ja miten sopeutuminen uuteen kulttuuriseen ympäristöön tapahtuu. Suomalaisissa teksteissä tuodaan esiin myös sota-ajat, joista ruotsalaisilla rajan länsipuolella ei ole ollut kokemusta.

Suomalaisten kirjoittajien vanhemmat ja isovanhemmat olivat kokeneet kolme sotaa toisen maailmansodan yhteydessä. Ruotsalaiset saattoivat muistaa näistä tapahtumista vain evakkojen pakenemisen rajan länsipuolelle saksalaissodan aikana. Yllättävää kyllä, lestadiolaisuuden vaikutusta ylirajaiseen yhteyteen ei yhdessäkään tekstissä oteta esiin.

Itse asiassa kirjan koko sanoma voidaan tiivistää Bertil Isakssonin johdantoartikkeliin, joka lähtee liikkeelle siitä, että Tornionjokilaakson Suomen puolen kaupoista ei voi ostaa kahvijuustoa. Tarjolla kyllä on juustoleipää, leipäjuustoa, maalaisjuustoa, eivätkä tuottajat halua ottaa käyttöön ”Ruotsin puolelta tuotua käsitettä”. Kun suomalaiset ovat poikkinainnin kautta ylläpitäneet suomenkielistä kulttuuria Ruotsin puolella, kyllä kait sinne mukana viety kahvijuustokin olisi paluutuotenimenä pitänyt kelvata!

Isaksson toteaa, että rajanvedon jälkeen alkoi molemmilla puolin voimakas kansallistamisprojekti. Ruotsi halusi tietenkin ruotsalaistaa erikielisen väestönosan ja Suomessa taas alettiin kehittää suomalaisuuden suurta projektia, joka tietenkin ulotettiin Tornionlaaksoonkin asti.

Ruotsissa alettiin laulaa Mors lilla Ollea ja tutustuttiin Nils Holgerssonin retkiin, kun taas itäpuolella jokea päästiin opettelemaan Maamme-laulua ja kuulemaan Kalevalaa. Suuryhteiskunnat eriyttivät Tornionjokilaaksonsa osaksi omiin kansallisuuksiinsa ja tekivät heistä kansalaisia.

Mutta kun lähdettiin Muonion markkinoille, niin isä kyllä toisen oluen jälkeen alkoi muiden kanssa laulaa Villiruusua äidin paheksuessa niin oluenjuontia kuin suomalaista renkutusta.

Isaksson ottaa myös voimakkaasti kantaa etniseen erotteluun Pohjois-Ruotsissa. Se vastaa samaa prosessia, mikä leimaa Suomessa saamelaiskeskustelua. Ruotsissa on syntynyt voimakas ”kveeniliike” (joka tietenkin minua kveenitututkijana kiinnostaa). Siellä se tarkoittaa samaa kuin suomessa käytetty termi lantalainen. Sillä ei suinkaan tarkoiteta etelästä tullutta valloituskolonialismia, vaan kyse on saamelaisväestön kulttuurin muutoksesta, kun erätalouteen ja osittain poronhoitoon perustuva elinkeino täydentyi karjanhoitokulttuurilla. Tämä liike on nostanut esiin Ruotsissa keskustelun kulttuurisesta etnistämisestä ja siihen liittyvistä taloudellis-poliittisista vaikutuksista. Muut antologiatekstit eivät käsittele millään tavalla saamelaisteemaa.

Sille, jota asia kiinnostaa, antologia on varsin väkevä puheenvuoro ihmisistä, jotka elävät kahden – tai jopa kolmen – kulttuurin rajamailla. Koska en ole kaunokirjallisuuskriitikko, en osaa lähestyä tekstejä siitä näkökulmasta, mutta vaikuttavia ne ovat.

Kirjoittajasta toiseen kulkee tiivis henkilöesittely ja karttapiste, mihin he samastavat kotiseutunsa. Aika tavalla ollaan Ruotsin puolella. Mutta hyvä näinkin.

Lassi Saressalo