Kuorsalo 1918

Punaisen Suomen takana

Silenti, Tuomo: Kuorsalo 1918. Omakustanne. Nurmijärvi 2020.

Vuonna 2016 Tuomo Silenti julkaisi teoksen Saarelaiselämää Kuorsalossa (ks. Kirjamakasiini 12.1.2017 ja www.kuorsalo.fi), jossa hän kuvasi laajalti tämän Haminan ulkopuolella olevan perinteikkään saaren elämänmenoa hamasta menneisyydestä nykypäiviin. Parhaimmillaan saarella asui liki kolmesataa vakituista asukasta, jotka saivat elantonsa paitsi merenpyynnistä myös luotsauspalveluista, tullipalveluista, pienteollisuudesta ja -käsitöistä, kauppamerenkulusta mutta myös Kotkan edustan Hallan sahan työntekijöinä. Nykyisin saari on käytännössä vailla ympärivuotista asutusta, kesäasukkaat ovat pääosin entisen vakituisen väestön jälkeläisiä, joten sukutarinat saarelaiselämästä jatkuvat.

Nyt Silenti on tarttunut aiheeseen, joka on ollut toki saaren kertomusperinteessä tunnettu jo sata vuotta, mutta josta ei ole dokumentoitua tietoa ennen ollut tarjolla. Kyse on talven ja kevään 1918 tapahtumista, sisällissodan, kapinan, vapaussodan ajasta. Siitä miten tuo kansallinen tragedia kohtasi pientä omaa elämäänsä elelevää saarelaisyhteisöä, miten punaisen Suomen selustassa ulkomeren äärellä elänyt yhteisö koki nuo kansalaissodan kuukaudet.

Silento aloittaa kertomuksensa tarjoamalla pikakatsauksen saarelaisten sosioekonomiseen taustaan ja kiinnittää erityistä huomiota – mikä luonnollista onkin – asukkaiden poliittiseen suuntautumiseen. Tätä tarkastellaan lokakuun 1917 eduskuntavaalien äänestystuloksella. Siitä selviää, että Kuorsalon ja läheisen Tammion saaren äänestäneistä 167 tuki porvarillisia puolueita ja 42 sosiaalidemokraatteja. Tämä on varsin luontevaa, olivathan saarelaisten miehet valtion viroissa luotsilaitoksen ja tullin leivissä tai yksityisyrittäjinä laivureina, kalastajina, pienyrittäjinä. Oletettavaa on, että vaimoväki aika tavalla äänesti puolisoittensa mukaisesti. Vasemmistolaiset äänestäjät lienevät Silentin mukaan niitä, jotka työskentelivät mm. Hallan sahalla eri tehtävissä. Hallassa äänesti sosiaalidemokraatteja peräti 91 prosenttia äänestäjistä, mikä kertoo poliittisesta ilmastosta työntekijöiden keskuudessa.

Yksi mielipiteen muokkaajista Kotkan–Haminan seudulla, niin myös Vehkalahden Kuorsalossa oli Kotkassa ilmestyvä sosiaalidemokraattinen Eteenpäin-lehti. Sitä tilattiin myös joihinkin perheisiin Kuorsalossa, mutta se ei johtanut poliittiseen ääriliikkeistymiseen saarella. Sitä ei yksinkertaisesti esiintynyt – passiivista seuraamista kylläkin. Silenti käy läpi saaren perhekuntia ja tarkastelee heidän poliittista kantaansa ja toteaa, että vaikka jonkin verran kovalla äänellä puhuttiinkin, puheiksi radikalisoituminen kuitenkin oli jäänyt.

Kun rintamalinjat sitten vuoden 1918 alussa muodostuivat, jäivät Suomenlahden saaret Kotkan lähisaaria lukuun ottamatta tavallaan rintaman selustaan. Eikä ollutkaan sitten ihme, että uloimmista saarista muodostui eräänlainen valkoinen vyöhyke vasten aavaa Suomenlahtea. Talvi oli tuolloin kova ja meri jäätyi kulkukelpoiseksi varsin aikaisin. Näin syntyi saaristoon reitistö, jota kautta eteläisen Suomen valkoisia pyrki siirtymään ja runsaasti siirtyikin Vehkalahden ja Virolahden rannikolle ja sieltä metsätaipaleiden suojassa valkoisten puolelle rintamaa. Jossain määrin uloimmat saaret, erityisesti Tammio olivat myös punaista vainoa pakenevien turvapaikkoja.

Sotatapahtumat sellaisenaan eivät Kuorsaloa koskeneet. Punaisten partiot tekivät jokusen kerran tarkastuksia aluksi etsiessään kyläläisten aseita ja epäilyttäviä henkilöitä, ja sodan pitkittyessä ja punaisten määräämän liikekannallepanon astuttua voimaan sitä pakoilevia henkilöitä – pääsääntöisesti turhaan. Saarelta kyllä nähtiin, milloin merellä kuljettiin ja tarvittaessa väistyttiin Tammion saarelle, jonne punaiset eivät uskaltaneet kuin kahdesti havaitakseen taas siellä asunnot miehistä tyhjiksi. Nämä kun olivat siirtyneet ulkomerelle ”kalaan” ratsian ajaksi. Kun sitten sota alkoi selvästi kääntyä valkoisten voitoksi, aktivoiduttiin myös saaristossa.

Somerilla ja Kilpisaarella oli venäläisten pienet vartio-osastot ja saaret otettiin huhtikuun alussa valkoisten haltuun ilman suurempia taisteluita. Samoin vallattiin Haapasaari. Tämä olikin tarpeen, kun Suomen Punaisen Kaartin ja Keskisen Rintaman Esikunta julisti pakollisen sotaväkeen oton 16.4. Tämä koski kaikkia 18 ja 50 ikävuoden välillä olevia miehiä. Julistus johti välittömästi julistuksen alaisen miesväestön siirtymiseen punaisten ulottumattomiin nimenomaan uloimmille saarille, Ulko-Tammioon ja Haapasaareen.

Osa uskaltautui matkaan vielä haurastuvaa kevätjäätä pitkin, osa joutui turvautumaan venekyytiin. Uhka olikin melkoinen, kun tiedettiin, että Kotkan–Haminan seuduille keskittyi viimeinen punaisten kapinallis- ja pakolaisjoukko, kun Kouvolan ja Viipurin suunnasta ainut tie pakoon valkoisia oli vain kohti Suomenlahtea. Viimeiset taistelut käytiinkin sitten Haminassa ja Kotkassa toukokuun alussa 1918.

Tämän sinänsä jännittävän sotatapahtumia käsittelevän tapahtumajakson jälkeen Silenti lähtee tarkastelemaan muutamaa erillistapahtumaa sodan loppuvaiheissa. Kuorsalon rantaan ilmestyy toukokuun neljäntenä Halla-yhtiön hinaaja HALLA I. Miksi? Sen olivat kaapanneet itselleen pakenevat punaiset, jotka asein pakottivat aluksen kipparin Jalmari Lommin sekä konemiehen ja kansimiehen viemään heidät Pietariin. Hinaaja poikkesi Kuorsaloon ja otti siellä täydennykseksi juuri Lommin rannasta seuraavaa talvea varatun puuvaraston, koska satamahinaajalla ei yleensä ollut puuvarastoja mukanaan höyrykattilan lämmittämiseksi. Jalmari Lommin vaimo Valborg lapsineen ei voinut muuta kuin katsella, kuinka isä ja talven puuvarasto häipyivät saaren taakse matkalla punaiseen Pietariin.

Samaan hinaajaan olivat saarelta liittyneet mukaan kaksi nuorukaista, jotka eivät olleet lähteneet pakko-ottoja pakoon vaan olivat piileskelleet Kuorsalossa. Valborg jäi saareen lapsineen epätietoisena miehensä kohtalosta, tämä oli jäänyt kiinni Pietariin muiden sinne vietyjen kuorsalolaisten kanssa eikä päässyt pois pitkään aikaan. Kärsittyään kylmän talven leskeksi itsensä luuleva Valborg pääsi lopulta muuttamaan lapsineen mantereelle Kotkaan. Jalmari Lommi joutui Neuvosto-Venäjällä vankileirikierteeseen ja pääsi vasta talvella 1919 takaisin Pietariin, josta uhkarohkean seikkailun jälkeen pakenemaan Suomeen ja tapasi taas perheensä.

Myös kansimies ja konemies pääsivät takaisin yleisen amnestyn jälkeen 1920, kuten hinaajaan hypänneet veljeksetkin. Veljeksiä oli epäilty ensi alkuun kovinkin punaisiksi, mutta paluun jälkeen vuonna 1920 heidät todettiin oikeudessa syyttömiksi. Myös HALLA I palautettiin Tarton rauhansopimuksen jälkeen takaisin, tosin vielä huonommassa kunnossa kuin paljon kärsineet panttivangit. Kirjan loppuosan tapahtumia elävöittävät vielä muutamat kontekstilaajennukset ja henkilökuvat, jotka sivuavat kuorsalolaisten kohtaloita ja tarkentavat oloja Neuvosto-Venäjällä.

Silenti antaa mielenkiintoisen lisän paitsi Kuorsalo-kirjallisuuteen myös aika tavalla tuntemattomiin tapahtumiin itäisen Suomenlahden ihmiskohtaloihin talven ja kevään 1918 tapatumien aikana. Voi hyvällä syyllä todeta, että jos välisaaristo ja erityisesti ulkosaaret tuntuvat monista olevan kaukana kaikesta, tuona kohtalokkaana aikana ne onneksi olivat riittävän kaukana tapahtumien keskipisteistä. Saaret ja jäinen meri olivat monelle pelastus.

Tapansa mukaan Silenti tarjoaa lukijalle tarkan lähdeaineiston sekä kirjallisuusviitteitä, joiden kautta kiinnostunut pääsee vielä syvemmälle aiheeseen. Olisin kuitenkin, vaikka tunnenkin noita seutuja jonkin verran, odottanut kirjaan karttaa, johon olisi ollut merkitty keskeiset saaret ja rannikon paikkakunnat, jotka kirjassa mainitaan. Mutta onneksi käytössä on karttahakuja internetissä!

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Suomalainen Kirjakauppa