Koitere ja kylät

Itärajan tuntumassa

Härkönen, Armas (toim.): Koitere ja kylät. Elämää satasaarisen järven rannalla. Koitereen kylät/Seppo Lehtinen 2020. 466 s.

Ilomantsi on manner-EU:n itäisin pitäjä. Kunnan luoteiskulmassa on järvi, Koitere, jonka rantakyliä Naarvaa, Käenkoskea, Huhusta, Tyrjänsaarta ja Kivilahtea ja niiden entistä ja vähän nykyistäkin elämää esittelee Armas Härkösen toimittama ja hänen kanssaan kuuden muun tekijän kirjoittama mainio teos.

Kuten kirjan toimittaja aivan oikein toteaa, kyse ei ole perinteisestä historiakirjasta. Pikemminkin kyse on eräänlaisesta antologiasta, jossa eri osien kirjoittajien tekstit on Härkönen luovalla tavalla sulauttanut osaksi kokonaisuutta. Kokonaisuutta, joka alkaa Heikki Vesajoen katsauksella Pohjois-Karjalan ja tarkemmin muinais-Koitereen luonnonhistoriaan. Jääkausi muotoili maisemapohjaa, loi harjuja, laajoja rantahietikkoja, yhtä hyvin kuin jätti jälkeensä soistuvia järviä, siirtolohkareita.

Tänne varhaisen koivutundran maisemaan asettuivat ensimmäiset ihmiset seitsemisen vuosituhatta sitten. Keitä he olivat, sitä emme tiedä, mutta jälkeensä jättivät asuinpaikkojen jäänteitä, kivisiä työkaluja ja varmaan joitain geenejäkin. Ns. lappalaiselinkeinot, metsästys, kalastus ja keräily pitivät ihmiset hengissä ja kauppaa käytiin välikäsien kautta kauaskin. Kunnes alueelle alkoi saapua sinne nousseita metsiä kaskeamaan karjalaiset, jotka sulauttivat ensimmäiset asukkaat itseensä.

Heidät taas karkotti itään Ruotsin ja Novgorodin, sittemmin Moskovan Venäjän vuosisataiset rajasodat, erityisesti 1500-luvulla ja vielä 1600-luvun alussa, jolloin alue vuonna 1617 liitettiin Ruotsiin niin sanottuna voittomaana. Karjalainen ortodoksinen väestö alkoi tuntea luterilaisen uuden isäntämaan paineet ja lähti perhekunnittain itään, jossa oli mahdollisuus aloittaa uusi ja turvallisempi elämä. Kun vielä niin sanotun ruptuurisodan (1656–1658) aikana karjalaisväestö nousi kapinaan ruotsalaisia vastaan, se joutui kostoa peläten pakeneman itään, aina Tverin Karjalaan saakka.

Alue tyhjeni ja Ruotsin kruunu ryhtyi edistämään alueen asutusta. Savolaiset tulivat. Feodorovit, Sevelininpojat ja Miitreinpoikain perhekunta lähtivät ja tilalle tulivat Huoviset, Hämäläiset, Laatikaiset, Sivoset ja Turuset, muutama vain mainitakseni. Syntyi nykyinen ilomantsilainen pohjoiskarjalainen kulttuuri, ekumeeninen ja vähitellen yksimurteistuva väestö. (Mutta nykypäivän Pohjois-Karjalassa ei ulkopuolisen paljon kannata huudelle väestön savolaisuudesta – nykyinen maakunta- ja heimoraja Pohjois-Savoon halutaan pitää selkeänä.)

Tarina etenee. Siinä kuvataan ensimmäistä teollistumisvaihetta, joka alkoi järvimalmin kotiteollisesta valmistamisesta raudaksi, ja hiljalleen kehittyvästä ruukkikulttuurista. Ensimmäiset varsinaiset harkkohytit syntyivat 1800-luvun alussa mutta ruukkikulttuuri hiipui kannattamattomana 1880-luvulla. Tilalle nousi metsäteollisuus, josta Härkönen kirjoittaa yhdessä Heikki Vesajoen kanssa.

Isojako toi metsäomaisuuden pientiloille ja puun arvo alettiin ymmärtää, kaskeaminen hiipui ja 1800-luvun puolenvälin jälkeen alkoi sahateollisuuden nousu. Puutavarayhtiöt iskivät pienviljelijöiden metsien kimppuun joskus kieroillakin menetelmillä ja metsät siirtyivät metsäyhtiöiden haltuun. Aluksi metsiä hakattiin ”kestävästi”, vain järeimmät puut otettiin, mutta 1960-luvulta alkaen alkoivat avohakkuut.

Tämä aiheutti luonnollisesti merkittävän maisemanmuutoksen, monimuotoinen kasvu lakkasi ja metsäpellot syntyivät. Mutta myös hiipunut pienviljely johti peltotilkkujen metsittämiseen ja näin viljelymaa-ala muuttui metsäksi ja kylämaisemat umpeutuivat. Tähän osioon liittyy melkoinen määrä metsätaloustietoutta, puunkorjuun muuttumista savottatyöstä tekniseksi konekorjuuksi. Samalla siirrytään joustavasti yhteen korpiseuduille luonteenomaiseen kulttuurimuotoon, uittokulttuuriin.

Ainut keino tuoda puutavara metsästä jalostettavaksi oli uittaa se puroja, jokia ja järviä pitkin sahoille ja nousevalle tekniselle teollisuudelle. Uittokulttuuri on osa suomalaista kansallisromantiikkaa, vaikka ei se sitä työn touhussa juurikaan ollut. Mutta tukkilaisromantiikka syntyi ja sitä vahvistivat vaikkapa Koitereeseen laskevan Koitajoen Pamilonkoskessa filmatut tukkilaiselokuvat. Teos esittelee laajalti uittoon ja puun kuljetuksen liittyviä tekniikkoja ja niiden muuttumista ajan myötä.

Teos jatkaa esittelemällä maatalouden muutosprosessia. Kaskiviljelyksestä siirrytään peltoviljelyyn, luonnonniityiltä viljelyheinään, kunnes lehmät pannaan karja-autoon ja väki lähtee Ruotsiin. Mutta jotkut toki jäävät, ja vielä yrittävien elämän muutosta ja tekniikan tuomaa modernisaatiota myös maataloudessa havainnoin muun muassa Aarne Lehtinen teksteissään.

Vuosina 1940–1959 Ilomantsin kylille perustettiin 104 vähittäiskauppaa. Vuonna 2020 kunnassa ei ollut toiminnassa yhtään kyläkauppaa. Voiko paremmin kuvata yksinkertaisilla numeroilla sitä totaalista muutosta, joka kauppapalveluissa tapahtui muutamassa vuosikymmenessä. Kun tiestö parani ja taloudet autoistuivat, jäi kyläkauppias nuolemaan näppejään suurten kauppakeskusten korjatessa voiton.

Myymäläautotkin lakkasivat liikkumasta viimeistään vuonna 1981. Mutta tiestön paranemisen myötä myös elämänpiiri avartui. Enää ei hevoskyyti tai venematka ollut ainut mahdollisuus käydä kylillä. Polkupyörät alkoivat yleistyä 1920-luvulla ja kerrotaan, että riiuumatkat pitenivät niiden myötä. Kunnes mopot ja moottoripyörät yhä lyhensivät välimatkoja. Alkoi linja-autoliikenne, ja näilläkin kulmilla yleistyivät 1960-luvulta alkaen lopulta talouskohtaiset henkilöautot.

Sama kehitys voidaan nähdä myös koululaitoksen muutoksessa, jota Jorma Ikonen teksteissään kuvaa. Kun kirkko ennen oli vastannut perusopetuksesta, alkoi uuden kuntalain mukaisesti tehtävä siirtyä kunnille ja myös Koitereen kyliin syntyi kyläkouluja vuodesta 1863 lähtien. Mutta tämän toiminnan vakiintuminen oli hidasta, koska olihan lapsilla parempaakin tekemistä kuin käydä koulua. Tämä koski erityisesti isompia poikia, jotka laitettiin mieluummin oikeisiin töihin kuin kuluttamaan housuntakamuksia koulunpenkillä.

Vasta vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki sai aikaan ryhtiliikkeen. Kuntiin perustettiin aluksi tilapäisiä majoituspaikkoja ja sittemmin 1950-luvulta alkaen tarkoitusta varten suunniteltuja asuntoloita, jonne pitkämatkalaiset lapset sijoitettiin viikkokausiksi. Kunnes tieolojen parannuttua alkoivat koulukuljetukset ja lapset saivat käydä koulua kotoa käsin. Joissain tapauksissa kuljetus hoidettiin venekyydillä. Vuonna 1949 oli tällainen vene hankittu kuljettamaan lapsia Suukylästä Kivilahden kouluun. Kuusi oppilasta souti venettä ja parhaimmillaan mukana oli jopa 22 koululaista. Eikä yhtään aikuista! Pelastusliiveistä puhumattakaan. Koitereen kylillä oli peruskouluun siirryttäessä vuonna 1974 yhteensä 24 kyläkoulua, viimeinen niistä lakkautettiin vuonna 2006. Ensimmäinen kyläkoulu Koitereen rannan Kivilahdessa oli perustettu 112 vuotta aiemmin.

Mitä on kotiseutukirja ilman kuvauksia sota-ajalta. Rajapitäjänä Ilomantsi on kokenut sotia ”aina”, kuten yllä on jo todettu. Mutta muistitieto yltää vain satakunta vuotta taaksepäin. (Jos ei vainolaistarinoita oteta huomioon, niitä toki tunnetaan tälläkin.) Vapaussodan melskeet eivät juuri Ilomantsiin yltäneet, mutta osa työväestä oli mukana punaisten rintamalla ja sitä kautta myös uhrejakin syntyi. Kaikkiaan 17 ilomantsilaista menehtyi kapinassa, heistä 12 Tammisaaren vankileirillä. Sen sijaan parikymmentä vuotta myöhemmin idästä taas kerran vyöryi vainolainen länteen, 18 000 miestä kahtena kolonnana työntyi rajan yli Ilomantsiin.

Rankkojen taisteluiden jälkeen hyökkäys torjuttiin, mutta ilomantsilaisia kaatui 125, katosi 22 ja haavoittui 275 soturia. Mutta pitäjä pieneni Moskovan rauhansopimuksen myötä kolmasosalla, yhteensä 1500 neliökilometrillä. Ja sodan jaloista evakuoiduista moni ei enää päässyt takaisin kotitanhuville.

Jatkosota vei Koitereen rantakylien miehiä keitä minnekin, pääosin Syvärille, kunnes sieltä sitten taas tultiin takaisin. Sodan lopulla neuvostovoimat yrittivät edetä Ilomantsin kautta etelässä taistelevien joukkojen selustaan, mutta huonostihan heille tässä kävi. Suuri määrä maahan tunkeutujia motitettiin ja vain välirauhan tulo pelasti heidät. Kunnan virastotalon aulassa olevassa Pro Patria 1939–1944 -taulussa on yhteensä 477 ilomantsilaisen sankarivainajan nimi.

Raja palasi talvisodan jälkeiselle kohdalleen ja itäisen kunnan 1740 asukasta jäi toistamiseen ilman kotiseutuaan. Heidät pyrittiin asuttamaan oman pitäjän alueelle. Itäisimmästä Liusvaaran kylästä asutettiin Huhuksen kylän alueelle reilut 200 asukasta, kaikki sukunimeltään Martiskaisia. Teuvo Martiskainen kertookin tekstissään Martiskaisten sukuseuran toiminnasta. Mutta samalla luovutetulta alueelta siirrettiin kaikkiaan 430 000 siirtoväkeen kuuluvaa, osa heistä myös Ilomantsiin.

Kirsti Pasanen kuvaa yhtä erityislaatuista kulttuurista ilmiötä. Seurakunnallista rajaseututyötä Ilomantsissa. Tätä varten oli perustettu erityinen rajaseutupastorin virka. Tämä kiersi antamassa rippikouluopetusta ja pitämässä jumalanpalveluksia kylissä ja taloissa, kirkkoja ei vielä ollut. Apunaan hänellä oli rajaseutusisar. Mutta aktiivin seurakuntatyön myötä alkoi syntyä pieniä kirkkoja kyliin ja seurakuntaelämä vakiintui. Yksi merkittävä työ sodanjälkeisinä vuosina oli etelästä tulleiden syrjäkylien asukkaille tarkoitettujen avustuspakettien jakelu niitä tarvitseville. Rajaseututyö siirtyi vuonna 2002 Ilomantsin evl. seurakunnan vastuulle.

Maallisempiin asioihin lukijan vie Härkösen kirjoituskumppani, tunnettu eräkirjailija U. Pekka Kinnunen. Koitereen rannan kylien moninaistalouteen on kautta aikojen kuulunut erityisesti kalastus, mutta myös metsästys. Koitere tunnettiin erinomaisena kalavetenä, keväinen lahnan kutu, Saimaan järvilohi ja runsaat muikkusaaliit ja mehevät mateet takasivat joskus niukankin ruoan lisuketta. Mutta kaikki alkoi muuttua, kun maa tarvitsi energiaa, ja sitä saatiin pääosin koskista.

Koitereeseen laskeva Koitajoki perattiin, rakennettiin seitsemän kilometriä pitkä kanava ja mahtavaan Pamilonkoskeen rakennettiin voimalaitos. Lohi, siika ja harjus menettivät kutupaikkansa, kun veden pinta vaihteli säännöstelyn mukaan yli kaksi metriä. Kesällä veden pinta nostettiin ylimmilleen ja talvella laskettiin. Talvella rantavesi jäätyy pohjaan saakka ja kutu menee pilalle. Kun sitten joku vielä keksi istuttaa järveen vuosittain tuhansia kuhanpoikasia, jotka kasvaessaan syövät muikunpoikaset, oli myös muikkukanta menetetty vuosiksi. Kinnusen kaunokirjalliset erätarinat ovat kauniita kunnianosoituksia Koitereelle sellaisena kuin sen hänen – ja monen muunkin – mielestä vielä pitäisi olla.

Jorma Ikonen kertaa Koitereen kylien yhteisöelämää. Osansa saavat nuorisoseuratoiminta taloineen, urheilutalot ja urheiluseurat eri kylissä, kerrataan muutaman kuulun urheilijan saavutuksia ennen kuin siirrytään tarkastelemaan työväenyhdistysten toimintaa, työväentalon nousua kulttuurikeskukseksi Naarvassa, kunnes yhteiskunnan muutoksen myötä ja kylien hiljalleen kuihtuessa myös työväenyhdistysten toiminta hiipui.

Työväentalon pelasti metsästysseura, joka kunnosti sen metsästysmajakseen, ja se toimii myös juhlatilana. Eikä maalaiskyliä ilman Marttoja. Ja nykypäivän yhteisöllisyyden ilmentymä maaseutukylissä on kylätoiminnan voimistuminen 1970-luvulta lähtien. Aktivistit muodostivat kylätoimikuntia, ja nämä sitten kokoontuvat ja järjestävät tapahtumia entisissä ja nykyisissä seurantaloissa.

Mielenkiintoinen on myös Härkösen kokoama katsaus Koitereen kylien merkkihenkilöistä. Näistä ehkä kulttuurisesti nousee esiin kaksi: Kantelettaren runojen muistaja ja Lönnrotin lauluopas Mateli Kuivalatar (1771–1846) ja uudemman iskelmämusiikin säveltäjä Toivo Kärki (1915–1992), joka on säveltänyt kaiken muun lisäksi myös esiäitinsä Mateli Kuivalattaren muistoksi laulun Koitere, Karjalan helmi. Loppuluvussa tarjotaan vielä katsaus elokuvien Koitereeseen. Tukkilaisromantiikan ohella erityisesti Kalle Holmbergin Paavo Haavikon tekstistä ohjaama Rauta-aika on tullut tunnetuksi.

Koitere ja kylät on mielestäni merkittävä teos. Se kokoaa hallitusti yhteen rajapitäjän ihmisten elämänpiirin ja nostaa esiin sellaiset kansankulttuuriin kuuluvat ilmiöt, jotka toki tunnetaan, mutta joiden sisältöön tässä teoksessa on paneuduttu huolellisesti. Yhteiskunnan modernisaatio ja teknisen kehityksen eri vaiheet elämisen arjessa tuodaan selkeästi esiin. Vaikka välillä käydäänkin kylien elämänpiirissä varsin lähellä ulkopuoliselle tuntematonta maailmaa, säilyy kertova ote koko ajan selvänä. Härkösen, kuten myös kanssakirjoittajien tekstit ovat luettavia ja haastattelusitaatit osittain elävyydessään nautittavia. Eero Tuomiston taitto ei yllätä, mutta on levollinen ja tekstiä tukeva.

Lassi Saressalo

Tilaukset: https://www.suomalainen.com/products/koitere-ja-kylat