Kivimiesten jäljillä

Kiviporan kilkettä

Kaarlela, Tarja: Kivimiesten jäljillä. Historiaa ja tarinoita. Nivala-Seura 2020. 120 s.

Luonnonkiven käyttäminen rakennusten jalkakivinä, siltakivinä ja navetoissa alkoi yleistyä 1800-luvun lopussa, ja seuraavina vuosikymmeninä kotimainen kiviteollisuus eli kulta-aikaansa. Kirja käsittelee etupäässä Nivalan kiviteollisuutta ja kivien louhintaa kotitarvetyönä. Kyse on suurten siirtolohkareiden tai maakivien lohkomisesta tarvekiviksi. Kirja ei käsittele varsinaista kaivostoimintaa, myllynkivien valmistusta eikä hautakiviteollisuutta.

Jo 1700-luvulla kaakkoisessa Suomessa harjoitettiin kivenlouhintaa kohoavan Pietarin suurkaupungin rakennustarpeisiin. Erona tämän kirjan kivityöhön siellä lohkominen tapahtui (ja tapahtuu vieläkin) graniittisesta peruskalliosta. Myös erilaisissa linnoitustöissä, kanavien rakennushankkeissa ja julkisissa rakennuksissa on käytetty louhittua kiveä, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Saimaan vanhan kanavan kivivuoraukset tai vaikuttava Kakolanmäen rakennuskanta Turussa. Mielenkiintoista on, että Kakolan vangit louhivat kalliosta kiveä, jonka sisällä he sitten rangaistuksensa istuivat. Mutta siellä moni Pohjanmaan poikakin sai ensi tuntuman kivenlouhintaan ja toi vapauduttuaan taidon kotiseudulleen.

Nivalassa kiven louhinta alkoi jo 1870-luvulla, mutta kivestä rakentaminen yleistyi 1890-luvulla, mikä luonnollisesti joudutti kivimiesten ammattikunnan syntymistä entisen kotitarvelouhinnan sijaan. Kivenhakkaajat hakivat luonnosta harmaakivisiä siirtolohkareita ja näistä sitten lohkottiin varsin alkeellisilla työvälineillä jopa viisimetrisiä porakiviä. Kivien valinta oli tärkeää, kokenut kivimies näki varsin pian, oliko ”emäkivi” ehjä ja oliko siitä lohkottavissa riittävän suuria ja kokonaisia rakennuskiviä.

Teos esittelee kivirakentamisen eri kohteita – ensimmäisinä tulivat kivijalat julkisiin rakennuksiin, vaikkapa seurakunnan rakennuksiin ja lopulta kokonaisia lohkokivisiä kirkkoja kohosi eri puolelle maata. Entiset luonnonkivikirkot muuttuivat teollisen kivityön muistomerkeiksi. Esimerkkinä olkoon vaikkapa Tampereen tuomiokirkon graniittipinnoitus ja Kansallismuseon ulkovuoraus.

Kirkollisten rakennusten jälkeen kivijalkansa saivat mm. kansakoulut ja lopulta kivijalkabuumi levisi myös asuintaloihin ja mökkeihin. Mutta maaseudulla ovat kivityöstä edelleenkin esimerkkeinä komeat, joskin epäkäytännölliset pimeät ja kosteat kivinavetat, joiden kulta-aikaa olivat 1800-luvun loppuvuodet aina 1930-luvulla asti. Kellareiden rakentamiseen lohkokivi sen sijaan oli otollista. Myös siltojen tukirakenteita, arkkuja, ryhdyttiin hirsien sijaan rakentamaan kivestä viime vuosisadan alusta lähtien. Myös kokonaisia kaarisiltoja tehtiin kivestä, esimerkkinä Tampereen Teiskon Aunessilta.

Kaarlela kertoo elävästi kivenporaajien työstä, itse lohkomisesta ja kivien kuljetuksesta pois metsistä rakennustyömaille. Kuvaukset rautatien rakentamisesta liittyvät samaan teemaan. Tekstistä selviää kiven lohkomisen tekniikka ja siihen tarvittavien työkalujen käyttö.

Loppuosa kirjaa kertoo tarinoita kivityön liepeiltä. Esiin nostetaan kuuluisia kivimiehiä ja kivimiessukuja, sattumuksia ja tapahtumia kiven ympäriltä yhtä hyvin kuin erilaisia tarinallisia irtokiviä luonnossa, joihin liittyy kansanperinnettä ja uskomuksia.

Ihan mielenkiintoinen kirja kulttuuri-ilmiöstä, jonka muistomerkit kulttuurimaisemassa monelle ovat tuttuja, mutta joiden synnystä harva enää osaa kertoa. Tanja Kaarlela osaa.

Lassi Saressalo