Huussikuja muistoissamme

Vaatimatonta, mutta onnellista

Kinnunen, Mauri: Huussikuja muistoissamme. Elämää Kaukaan tehtaan kainalossa. Omakustanne 2020. 88 s.

Oy Kaukas Ab rakennutti vuonna 1892 rullatehtaan Saimaan rannalle Lappeen pitäjään. Siitä kasvoi pian laaja teollisuuskompleksi, Kaukaan sulfiittiselluloosatehdas, joka tuli sijaitsemaan vuonna 1933 perustetussa Lauritsalan kauppalassa, kunnes kauppala liitettiin Lappeenrannan kaupunkiin yhdessä Lappeen kunnan kanssa vuonna 1967.

Syntyi kolmen ällän kaupunki LLL. (Muistan hyvin, kuinka vitsailimme, että kyseessä on Lemi-Luumäki-Leningrad.) Kaukaan tehdas oli viime vuosisadan alussa tyypillinen kokonaisuus, jossa tehtaan omistajat ja ”insinöörit” muodostivat herrojen yhteisön omine kerhoineen, mustine autoineen, joita ajoivat virkapukuiset kuljettajat ja omine asuintaloineen, joissa puuteroidut ja punahuuliset rouvat seurustelivat keskenään.

Toisen ryhmän muodostivat tehtaan työläiset, joita varten yhtiö oli rakentanut kaksikin asumisyhteisöä, ”Kasarmin” eli kerrostalokorttelin ja pientaloyhteiskunnan, joka muodostui pienistä punaiseksi maalatuista rakennuksista, joissa oli neljälle perhekunnalle kullekin huoneen ja keittiön asunto. Tämä viimeksi mainittu sai pian lempinimekseen Huussikuja, mikä johtui siitä, että useampaa neljän perheen asuntoa varten oli talojen väliin rakennettu pitkät ulkokäymälät.

Nämä käymälät olivat varsinkin kesällä selvästi havaittavia ominaishajunsa vuoksi, mutta samalla ne olivat jonkinlaisia sosiaalisen kanssakäymisen areenoja. Toinen sosiaalisen kanssakäymisen kiintopiste oli Huussikujan yhteinen kaivo, jossa perheenäidit vettä noutaessaan saivat vaihtaa mielipiteitään ja purkaa mieltään. Kaivolla käynti oli terapiaa: ”Kun aikansa haukkui ukkoaan, jaksoi taas mennä tyynenä kotiin”.

Aina 1930-luvulle asti tehdasyhteisö oli selvästi tehtaan johdon hallitsema kokonaisuus wrightiläisen työväenliikkeen hengessä. Tehdas antoi työläisilleen ilmaisen asunnon, lämmityspuut ja sähkön. Tehdas omisti oman kaupan, jossa saattoi käyttää tehtaan painamaa omaa rahaa (jonka toki saattoi vaihtaa oikeaksi rahaksikin).

Tehdas rakennutti työväen lapsille kansakoulun ja maksoi opettajien palkan, tehdas järjesti kirjastopalvelut, vapaa-ajan kerhotoimintaa tehtaan ruokalarakennuksessa sekä järjesti lapsille kesäsiirtolatoimintaa. Tehtaalla oli oma sairaala, synnytyslaitos, pakarintupa, yleinen sauna ja pesutupa. Elämä oli siis todellista tehtaan varjossa elämistä. Tehtaan 306 asunnossa asui vuonna 1934 noin 30 % työväestä, kaikkiaan 2172 henkilöä.

Näistä syntyi Huussikuja-ilmiö, nyt jo yli puoli vuosisataa sitten fyysisen olemuksensa kadottanut, mutta muistoissa elävä. Viimeiset Huussikujan rakennukset purettiin 1970-luvun alussa, kun kohonnut elintaso oli muuttanut tehdasyhteisön luonnetta, eikä ”Tehdas” enää dominoinut ihmisten elämää muuten kuin työn ääressä. Mutta huussikujalaisuus jäi elämään ja se on nyt saanut muistomerkkinsä käsillä olevassa teoksessa, jossa vanhat huussikujalaiset muistelevat elämäänsä.

Muistot ovat pääasiassa lasten muistoja ja siksi kovinkin nostalgisia ja elämänmyönteisiä. Huussien hajut, rotat, jätevedet, tehtaan saasteet, jotka myrkyttivät ilman ja vedet, vetoiset asunnot, tilanahtaus, sota-ajan pommitukset unohtuvat, kun ikääntyvät huussikujan lapset muistelevat lapsuuttaan.

Saatan hyvinkin kuvitella sitä yhteisöllisyyden henkeä, joka syntyy, kun viime vuosisadan puolivälin lapset kokoontuvat vuosikymmenten jälkeen yhteen muistelemaan entistä elämää. Itselläni on samanlainen kokemus pienen korpivaruskunnan kakaroiden entisestä elämästä vuosikymmenten takaa, jota vieläkin kokoonnutaan muistelemaan, vaikka elämä on nämä lapset toisistaan erilleen ajanutkin.

Huussikuja muistoissamme on niin koskettava kirja kuin vain voi olla.

Lassi Saressalo