Helsingin pitäjä – Vantaa

Taattua tasoa Vantaalta

Koivisto, Andreas (päätoim.): Helsingin pitäjä – Vantaa, Helsinge – Vanda. Vantaa- seuran vuosikirja 2021. Vantaa-Seura – Vandasällskapet 2021. 287 s.

Vantaa-seuran vuosikirjat ovat aina olleet mielenkiintoisia ja viime vuosina todella hyvin toimitettuja. Siitä kiitos kirjoittajille, joita tässä vuosikirjassa on kaikkiaan kaksikymmentä. Kiitos myös päätoimittajalle, toimitussihteerille ja toimituskunnalle sekä erityisesti myös kirjan taittajalle Marianne Kivimäelle.

Kirja jakautuu tällä kertaa neljään päälukuun, joista ensimmäinen Kivikauden vaiheita ja toinen Historian havinaa osoittautuivat herkullisiksi. Ollenkaan väheksymättä lukijaa nykypäivään tuovia paria artikkelia otsikon Katutaide alla tai lähinnä kulttuuriuutisia esittelevän Lyhyesti-palstan kirjoituksia.

Siirrytään aluksi aika kauas menneisyyteen, aina viidentuhannen auringonkiertämän taakse, jossa kivikauden ihminen joko huvikseen tai uskonnollisista syistä loi savi-idoleita, pieniä ihmishahmoja ja koristeli ne kuvioilla, jotka saattavat viitata sen aikaisen ihmisen harrastamaan kasvo- ja vartalokoristeluun tatuoimalla.

Kun näitä Vantaan Jokiniemen kivikautiselta asuinpaikalta tehtyjä löytöjä on verrattu muualla Itämeren alueella tehtyihin vastaaviin löytöihin Ahvenanmaalta, Tukholman eteläpuolelta ja Latviasta Riianlahden rannalta, voi tekstin kirjoittaja Jan Fast hyvinkin todeta niiden kuuluvan samaan kulttuuripiiriin tai ainakin kulttuureihin, joilla on ollut yhteydet yli Itämeren.

Marja Ahola puolestaan tarkastelee artikkelissaan Suomen nuorakeraamisia hautoja ja hautaustapoja ja toteaa niiden osoittavan, että tuolloin, liki 3000 vuotta eaa. nykyisen Suomen alueelle on saapunut karjanhoitokulttuuriin kuuluvaa väestöä, ns. nuorakeraamikkoja mukanaan myös haudoista runsaasti löytyneitä vasarakirveitä. Nämä kulttuurivaikuttajat ja jopa pienet vaeltavat väestöryhmät löytävät alkuperänsä kaakkoisilta aroalueita.

Muuttoliikkeen mukana saapui myös uusia uskonnollisia virtauksia, joka näkyy hauta-antimissa. Mihin nämä nuorakeraamikot hävisivät, sitä ei tiedetä; ilmeisesti he ajan myötä sulautuivat uusiin väestöryhmiin, jotka alkoivat parisen tuhatta vuotta sitten muodostaa itämerensuomalaisia kantaryhmiä. Valitettavasti Ahola ei ollut ehtinyt saada lähdekirjallisuuteensa Valter Langin teosta Homo Fennicus. Itämerensuomalaisten esihistoria (SKS 2020), jossa tätä ongelmatiikkaa on esitelty laajemmin ja perusteellisesti.

Vielä kauemmaksi ajassa meitä siirtää Petri Halinen, joka perusteellisessa artikkelissaan esittelee Vantaan Brunabergetin mesoliittisen asuinpaikan kaivaustutkimuksia. Nyt liikutaan aikajanalla 8800–5200 eaa. Vaikka artikkeli on monelle maallikolle osittain vaikealukuista arkeologisine nyansseineen, antaa sen ”proosaosa” kuitenkin selkeän kuvan siitä, millaiseksi kaivauksien löydöt mahdollistavat kertomuksen muinaisesta varhaiskivikautisesta elämästä.

Kivikaudella jatkaa myös Kaarlo Katiskoski, kun hän esittelee 1990-luvulla toteutettujen Jokiniemen Stenkullan asuinpaikan kaivauksia ja niiden tuloksia. Tämäkin artikkeli on tarkkaa arkeologista dokumentointia ja antaa kuvan siitä, mitä entinen ”hautojen kaivelu” tieteenä parhaimmillaan on. Mutta tässäkin tekstissä myös etsinnän kohteet – muinaiset ihmiset ja heidän elämänsä tuodaan esille. Jouko Ahtola jatkaa samaa tarinaa ja kertoo omalla tavallaan siitä, miten myös harrastajakaivajat pääsivät mukaan tieteelliseen arkeologiseen työhön, joka tuo lukijan neljän–viiden tuhannen vuoden takaisiin elämänmuotoihin.

Toinen pääluku, Historian havinaa, antaa kuvan uudemmista historiallisista ajoista. Antti Kujala lähestyy isonvihan aikaa (1713–1721) edeltävää kymmenvuotisvaihetta, jolloin suomalaisia koottiin Ruotsin joukkoihin Suuren Pohjan sodan kentille ja jolloin Uudellamaalla varauduttiin mahdollisesti sinnekin ulottuviin sotatoimiin. Nostoväkeä koottiin ja sitä pyrittiin lähettämään mm. Vehkalahdelle (Haminaan) vuonna 1711, jolloin venäläiset olivat jo valloittaneet Viipurin.

Mutta miehet jäivät kotiin tai karkasivat marssilta ja 900 miehen suuruiseksi kaavailtuun joukkoon ilmoittautui lopulta vain 29 miestä. Heidätkin lähetettiin saman tien kotiin. Kun sota Suomessa sitten alkoi, ei tällöin juuri ollut sotataitoisia joukkoja ja miehitys kävikin varsin nopeasti.

Jussi Iltanen sen sijaan kulkee rauhallisempia polkuja tarkastellessaan sitä, miten alkuaan vain kalastajien ja eränkävijöiden käyttämä muinainen kulkureitti Uudenmaan rannikolta (Helsingistä) Hämeeseen ja päinvastoin muotoutui hiljalleen ainakin jo 1500-luvulle tultaessa samanlaiseksi oikeaksi tieksi, joita olivat Hämeen Härkätie Turusta Hämeen linnaan ja Ylinen Viipurintie Hämeen linnasta Viipuriin.

Artikkeli tuo mielenkiintoisesti esiin sen, miten tiestö aikojen myötä kehittyi, vanhat valokuvat puolestaan kertovat entisistä kulttuurimaisemista. Toinen puoli artikkelia esittelee Hämeentien varren paikannimiä ja samalla tarjoaa mielenkiintoista pikkutietoa nykypaikannimien taustoista. Timo Kallaluoto jatkaa nimistötutkimusta ja aloittaa Vantaan kaupunginosien nimien historian artikkelisarjan, jonka jatkoa odotellaan ensi vuoteen.

Ja jo aiemmin on vuosikirjoissa (2019 ja 2020) esitelty Vantaata ja sen miljöitä elokuvien maisemina. Sarja jatkuu ja nyt tavataan muiden muassa elokuvan Suotorpan tyttö sankaripari Tauno Palo ja Regina Linnanheimo. Vantaanjoen maisemat ja Voutilan miljöö avautuvat elokuvissa, kun niitä katsoo sillä silmällä. Pekka Puupää ja Justiina poseeraavat Vantaan maisemissa aivan kuten Eemelikin. Mutta Nedre Päivölän navetan takana ammuttiin punaisia ja heidät haudattiin läheiselle niitylle elokuvassa Missä kuljimme kerran, kertovat Juha Seitajärvi ja Pia Vuorikoski.

Kun vielä mainitaan Kirsti Pietilän tutkielma Mårtensbyn myllystä Vantaankoskella ja Tiina Mikkasen katsaus Vantaan Masuunin arkeologisiin tutkimuksiin sekä Tero Tuomiston kirjoitus sota-ajasta niin rintamalla kuin kotiseudullakin, aletaan olla valmiita lähtemään Esko M. Laineen kanssa viimeiselle matkalle ruumisjunalla Malmin hautausmaalle, jonka perustamista ja alkuvuosia hän kuvaa. Silloin todella vainajat ja saattoväki tuotiin Helsingistä junalla Malmin hautausmaalle. Ensimmäinen ruumisjuna saattoväkineen lähti 3.2.1895 ja viimeinen juna vuonna 1954.

Vantaa-seura on taas kerran tehnyt hyvää työtä julkaistessaan kotiseutunsa historiaa – nyt parhaimmillaan 10 000 vuoden takaa.

Lassi Saressalo