Aatto Asikaisen päiväkirjat

Isoisän kynästä

Asikainen, Terho: Aatto Asikaisen päiväkirjat. Muistiinpanoja 1920-luvun Enonkoskelta. Omakustanne. Keuruu 2020.

Päiväkirjan pitäminen ei ole mitenkään harvinaislaatuista. Pikaisesti ajateltuna tällainen askartelu tai oman elämän dokumentointi liittyy nuorten tyttöjen elämänvaiheeseen, jolloin omaa kypsymistä puretaan rakkaalle päiväkirjalle. Toinen päiväkirjan pitäjien ryhmä ovat yhteiskunnassa merkittävät henkilöt, poliitikot, taiteilijat, tärkeät virkamiehet ja muut sellaiset, jotka haluavat kirjata elämänsä tapahtumat itselleen mahdollisia muistelmia varten tai laajemminkin jälkipolville säilytettäväksi jossain arkistossa omana kokonaisuutenaan. Jospa joku heidät sieltä vielä poimisi historiankirjoihin!

Mutta on muitakin päiväkirjanpitäjiä. Niitä, joiden subjektiiviset oman elämän tapahtumat tulevat kirjatuiksi kalenterin sivuille tai muistivihkoihin, mutta joiden havainnot omasta ja läheisten elämästä – joskus laajemminkin maailman menosta – usein häipyvät sananmukaisesti tuhkana tuuleen tuonen korjattua muistiinpanijan ja omaisten raivatessa jäämistöä. Oma appiukkoni Holkerin Jaskakin kirjasi päivittäin muutamalla sanalla säätilan ja jonkun tapahtuman kalenterinsa sivuille. Kalenterit lienevät kälyllä tallessa – toivottavasti.

Terho Asikaisen isoisä, Aatto Asikainen (1898–1981) oli tällainen oman elämänsä dokumentoija. Ei kylläkään koko elämänsä, koska häneltä jälkeen jääneet päiväkirjamerkinnät ajoittuvat vuosille 1920–1931. Ensimmäiset merkinnät löytyvät siltä ajalta, kun Aatto oli suorittamassa varusmiespalvelua ja hänet siirrettiin peruskoulutuskauden jälkeen Tampereen rykmenttiin 1.9.1920. Saattaa olla, että muistiinpanoja on jo aiemmiltakin ajoilta, mutta niitä ei ole säilynyt. Viimeinen merkintä on päivätty 25.8.1931.

Aluksi hän purkaa mieltään varusmiesajastaan ja siinä tapahtuneesta muutoksesta ja joutumisesta uuteen ympäristöön, ja sen jälkeen seuraa yhdentoista vuoden kertomus suomalaisen nuoren talonpojan elämästä. Varsinaisten päiväkirjojen lisäksi Aatto oli tallentanut luonnoksia nuorisoseuran tilaisuuksissa pitämistään puheista. Hän oli 1920-luvulta lähtien aktiivinen nuorisoseuramies ja puheissaan halusi nostaa esille itselleen tärkeitä teemoja kuten sivistys, itsekasvatus, hyvä käytös, raittiusaate, isänmaallisuus, kotiseututyö, kristillinen usko ja työ maanviljelyksen kehittämiseksi ja paremman tulevaisuuden puolesta.

Puheista ei löydy selkeitä puoluepoliittisia kannanottoja, mutta maalaisliittolaiset arvot toki niistä tulevat esiin. Samat arvot toistuvat myös lyhyempinä tai pitempinä kommentteina varsinaisissa päiväkirjamerkinnöissä. Erityisesti miestä tuntui harmittavan kieltolakiaikainen alkoholinkäyttö nuorison juhlissa – myös nuorisoseuran piirissä.

Päiväkirjamerkinnät on kirjoitettu kansanomaisella kielellä – osittain kirjakielisiksi, mutta kuitenkin niin, että eteläsavolaisuus tulee teksteissä selkeästi esiin. Edellä mainitut puheet ovat selkeää ja kohtalaisen tyylikästäkin yleiskieltä – eihän Aatto ollut oppimaton mies, mutta päiväkirjamerkinnät olivat pikaisesti laadittuja raportteja päivän tapahtumista – vähän samanlaista kuin nykyinen sähköposti- tai twitterviestintä, jolloin tekstin kielellisiin nyansseihin ei välttämättä kiinnitetä huomiota.

Teoksen alussa pojanpoika, siis Terho Asikainen, esittelee lukijalle Enonkosken Hankamäen Asikaisten sukukronikkaa alkaen Aaton vanhemmista ja lähisukulaispiiristä, mutta vie tarkastelunsa laajemminkin koko Asikaisten suvun taustoihin 1500-luvun Rantasalmelle ja tuo hiljalleen Hankamäen Asikaiset kuvaan 1800-luvun alkuvuosina. Sen jälkeen hän kertaa päähenkilönsä isoisä Aaton elämänvaiheet. Tämä katsaus on hyvä ja tarpeellinen, jotta lukija pääsee sisään siihen maailmaan, jossa päiväkirjanpitäjä on elänyt, ja siihen sukuyhteyteen, johon hän on kuulunut.

Kunnes sitten päästään varsinaiseen asiaan. Sen sijaan, että tekijä olisi lyönyt lukijan eteen koko päiväkirjakorpuksen päivä päivältä, hän kovinkin taitavasti lähtee toista tietä. Hän pyrkii seuraamaan Aaton elämää päiväkirjamerkintöjen kautta teemoittamalla päiväkirjojen sisällön ja tarjoamalla niistä ikään kuin herkkupaloja pureksittavaksi. Näin aloitetaan päiväkirjojan alusta – varusmiespalveluksesta, joka sen aikaiselle maalaispojalle oli vuorenvarmasti mieleenpainuva ja järkyttäväkin periodi, joutuminen vieraisiin oloihin, uuteen kulttuuriin poissa turvallisesta kotiympäristöstä.

Nuorisoseuratyö ja siihen liittyvät tapahtumat nousevat koosteissa esiin, samoin kuin erilaiset yhteisölliset tai perhejuhlat ja -tapahtumat. Mielenkiintoisia ovat Aaton tekemät matkat. joiden tapahtumia puretaan päiväkirjan sivuille – mullistava oli mm. ollut pääsy seuraamaan Tampereen maatalousnäyttelyä kesällä 1922. Päiväkirjalle kerrotaan arkisesta aherruksesta maatilan töissä, metsäkaupoista, nuorison huvittelusta ja ”tytöstelystäkin” yhtä hyvin kuin sairauksista ja kieltolain tuomista moraalikysymyksistä. Kaiken kaikkiaan kaikesta, mitä 1920-luvulla eläneen poikamiehen elämään kuului.

Terho Asikaisen teoksen rakentelu on osaavaa. Hän poimii päiväkirjoista tapahtumia, jotka ovat olleet Aatolle tärkeitä, tai sitten aivan jokapäiväisiä. Mutta kirjan tekijä on taitavasti soluttanut nämä merkinnät ajankuvausten lomaan, ikään kuin luonut jokaiselle poimimalleen otokselle oman kontekstinsa. Ei maailmaasyleilevää historiakerrontaa vaan vain juuri sen verran asiayhteyksiä avartaen, että päiväkirjanpitäjän isoisän Aatto Asikaisen oma maailmankuva – ei siis pojanpojan Terho Asikaisen – tulee ymmärrettäväksi. On vaatinut taitoa ikään kuin sukeltaa siihen maailmaan, jossa päiväkirjoissa elettiin, mutta kuitenkin niin, että kontekstiteksti antaa faktaa Aaton subjektiivisten elämysten ympärille. Tässä kirjailija on mielestäni onnistunut hyvin.

Kun päiväkirjatekstit on näin pilkottu ja siroteltu teemoittain, herää tietenkin kysymys: mitä se Aatto sitten oikein kaikkiaan on kirjoittanut. Mutta ei huolta. Kirjan loppuosa – noin puolet sivumäärästä – on puhtaaksikirjoitettua päiväkirjaa. Se on kaikkine murteellisuuksineen todella mielenkiintoista luettavaa varsinkin, jos on paneutunut kirjan alkupuolen taitavasti rakennettuun kokonaisuuteen. Siellä kuulemme Aatos Asikaisen kertovan elämästään päivä päivältä ja omaksuttuamme kontekstin voimme elää hänen mukanaan noita yhtätoista vuotta suomalaisen nuoren miehen elämää.

Hyvä!

Lassi Saressalo