Yks raitti, kaks kylää

Kotiseututietoa ja -vaikuttajia

Havola, Marketta; Kostet, Jenna; Kostet, Juhani; Norbäck, Juhani (kirjoittajat); Pellinen, Hanna-Maria (kirjoittaja, toimittaja): Yks raitti, kaks kyllää – Hykkilän ja Lunkaan kyläkirja. Hykkilän-Lunkaan nuorisoseura Ahjo 2019. 335 s.

Aina kun saa käteensä kyläkirjan, jonka nimi ei ulkopuoliselle juuri sano mitään, alkaa vimmattu etsintä hakuohjelmien kautta. Tokihan voisi mennä tekstiin ja lukea niin pitkälle, että paikka tai ainakin seutukunta laajemmin ottaen selviää, mutta Hykkilän ja Lunkaan etsiminen ja kartalle saaminen on ihan mielenkiintoinen lähtökohta kirjaan ryhdyttäessä. No löytyiväthän ne Google mapista Forssasta itään, kymppitien eteläpuolelta, Tammelan pitäjästä Kuivajärven itärannalta. Joku niuhompi voisi ehkä ehdottaa, että ulkopuolisia varten voisi kannen sisäsivulle, jos se ei muuten ole täytetty muulla aineistolla, aina laittaa kohdealueen sijaintikartan.

Kädessäni on harvinaisen hyvä kyläkirja. Sen sisältöä heijastaa tekijäjoukon koulutus- ja tutkijatausta, tekstintekokokemus ja luonnollisesti antaumuksellisuus otettuun kirjaprojektiin. Kun mukana ovat olleet kulttuurihistorioitsija, kansatieteilijä, historioitsijoita kaksikin ja arkeologi tukenaan kohdekylien substanssiasiantuntijat, ei ihme, että jälkeä syntyi.

Tällä en suinkaan vähättele vähemmän oppineiden kotiseutukirjoittajien työn tuloksia tai kyläkirjojen laatua – päinvastoin. Tämä kirja kuitenkin nostaa riman aika korkealle. Jo esipuheessa tekijät haastavat itsensä. He marssittavat eteemme kaikille kotiseutuihmisille tutut nimet ja käsitteiksi muotoutuneet Esko Aaltosen, Jalmari Finnen, Sakari Pälsin ja taide-elämässä vaikuttaneen Kaapo Wirtasen. Näistä tekstin lopussa. Mutta tuo haaste on velvoittanut kirjoittajia tavallista perusteellisempaan työhön, jonka sitten on yllätyksettömästi, mutta tyynen asiallisesti saattanut Antero Airos painotuotteeksi.

Eihän kirjan varsinainen sisältörakenne sinänsä mitään ihmeellistä uutta kotiseutukirjallisuuteen ja kyläkirjagenreen tuo. Aloitetaan arkeologin näkökulmasta ja selvitellään Kuivajärven asutushistorian aamuhämärää ensimmäisistä satunnaisista eränkävijöistä hiljalleen vakiintuneeseen kylärakenteeseen ja karjanhoito- ja maanviljelyskulttuurin edustajiin.

Seuraavaksi päästäänkin historiallisten dokumenttien pariin, kun lukijaa ja ennen kaikkea paikkakuntalaisia valaistaan kylien synnyllä, kantatalojen asettumisella maisemaan, tilojen jakoihin, ja vilkaistaan myös jo kadonneiden talojen taustoihin. Lukijaa valistetaan osaavasti lohkojaon, sarkajaon, isojaon ja uusjaon salaisuuksiin ja ryhmäkylien hajoamiseen haja-asutukseksi. Samalla selviävät kulttuurimaiseman muutosprosessien alkuvaiheet.

Ilman asukkaita ei kyliä ja niiden taloja tietenkään olisi, ja näin marssitetaan eteemme sukupolvi toisensa jälkeen talolliset, ratsutilalliset ja ruotusotilaat, torpparit, syytinkiläiset, mäkitupalaiset ja lopulta viime sotien jälkeiset asutustilat ja niiden asukkaat. Mukana jokunen henkilökuvakin. Kansatieteilijä jatkaa kuvaamalla talonpoikaiselinkeinoja ja niiden muutosta, kotitarveteollisuutta, syntyvää pienteollisuutta, metsätalouden vaiheita. Matkataan jalan, hevosella, kirkkoveneillä, kunnes ensimmäiset autot ilmestyvät kehittyvälle tiestölle ja yksityistiet muuttuvat yleisiksi kulkuväyliksi.

Kriisiajat ovat aina kiinnostaneet historioitsijoita, lähinnä kaiketi siksi, että niistä on aika tavalla vanhempaakin tietoa vaikkapa kirkonkirjoissa ja veroluetteloissa. Sota-ajat aina Ruotsin suurvalta-ajalta jatkosotaan tulevat kuvatuiksi ja sankarivainajat muistetuiksi.

Sivistystä rahvaalle tarjosi aluksi kiertokoulu ja sitten kansakoululaitos, joka näillä kylillä vakiintui 1900-luvun alussa. Sen sijaan kirkollisesta elämästä ei ole sen laajempaa selvitystä kuin pyhäkoululaitos – kirkollinen toiminta lieneekin keskittynyt kirkolle, eikä näillä kulmilla kaiketi herätysliikkeitäkään sanottavammin ole esiintynyt.

Yhteisöelämää ovat metsästysseurat, raittiusseurat, työväenyhdistykset ja nuorisoseura, joiden elämäntahti vaihtelee vuosikymmenten myötä. Elämänmuutosta merkitsee myös kylien hiljeneminen, vastapainona kesäasutuksen lisääntyminen ja kesäasukkaiden osallistuminen kylätoimintaan, mitä mm. Kotiseutuliitto on kautta viime vuosikymmenten yrittänyt aktivoida.

Kaikki tämä asiantuntemuksella, sujuvilla kynillä ja valaisevilla valokuvilla, joiden dokumentoinnista ei ole huomauttamista. Kirjassa ei ole nootitusta, eikä tarvitsekaan. Jokaisen pääluvun lopussa on siihen käytetty lähdeluettelo, mikä helpottaa sitä, joka haluaa ehkä myöhemmin lisävalaistusta tekstiin. Koko teoksen lopussa on Juhani Norbäckin kokoama bibliografia kaikesta siitä, mitä Hykkilän ja Lunkaan kylistä ja niiden ympäriltä on kautta aikain arkistoitu tai kirjoitettu. Hyvä oivallus!

Lopuksi

Kirjan helmi on sen sisällöllisen eheyden lisäksi viimeinen pääluku: Tutkimus ja taltiointi. Se kertoo neljästä henkilöstä, neljästä maailmasta, jotka liittyvät kirjan sisältöön. Ensimmäinen näistä on kotiseutuliikkeen uudistaja, lehtimies, Kotiseutuliiton pitkäaikainen puheenjohtaja, Turun yliopiston sosiologian professori (myös kansatieteen tutkimusalan perustaja) Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen aktivisti Esko Aaltonen, joka toi nämä Tammelan kulmakunnat osaksi opiskelijoiden kotiseuturetkiä. Hän myös perusti Kotiseutu-lehden, nykyisin vuosikirjan, joka on jaksanut elää jo 96 vuotta. Hän kehitti kotiseutudokumentointia, oli perustamassa nykyistä Forssan Museota ja monella tavalla edesvaikutti kotiseututyön valtakunnalliseen kehitykseen ja kotiseutututkimuksen nousuun.

Toinen esimerkkihenkilö kirjoittajille on ollut Jalmari Finne, joka on paljon muutakin kuin Kiljusten herrasväen luoja. Ja nimenomaan kotiseutututkimuksensa kautta. Kangasalla syntynyt ja äitinsä puolelta hämäläissukuinen Finne kiinnostui hämäläisyydestä, ja hämäläisyyden kautta hän nosti esiin kaksi keskeistä tekijää suomalaisessa talonpoikaiskulttuurissa: talonpojat ihmisinä ja maan, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle.

Näissä ajatuksissa hän kohtasi Esko Aaltosen 1930-luvulla, ja heidän yhteistyönään syntyi mm. menneisyyden muistomerkeiksi tarkoitetut, talonpoikaista kulttuuria korostavat tutkimukset, mutta konkreettisesti myös yli 200-vuotisille sukutiloille jaettavat kunniakirjat, sittemmin sukutilaviirit ja talojen muistokivet. Vaikka tällainen ”ikuisen olemisen muistomerkki” tänä päivänä vaikuttaa vanhanaikaiselta, oli se aikoinaan osoitus agraariyhteiskunnan arvostuksesta esivanhempia ja heidän työtään kohtaan, mitä arvostusta ei nykyisinkään ole syytä väheksyä.

Kolmas nimenomaan Tammelan seutuville jälkensä jättänyt persoona oli helsinkiläinen taidemaalari Kaapo Wirtanen, joka oli kiinnostunut tallentamaan taiteellaan talonpoikaista kulttuuria. Hän sai vuonna 1940 Talonpoikaissäätiöltä (jonka puheenjohtaja Esko Aaltonen tuolloin oli) tehtäväksi maalata kuvia kansanomaisista työtavoista. Hän teki työtä tilattua juuri Tammelassa ja kirjan kylissä, mutta teokset eivät koskaan sellaisenaan tulleet julkisuuteen.

Talonpoikaissäätiö lunasti kylläkin maalaukset, mutta niitä ei koskaan asetettu julkisesti näytteille, vaan niiden oli tarkoitus ilmestyä markkinoille myöhemmin postikortteina. Koko prosessi oli epäselvä ja johti myös tuomioistuinkäsittelyyn. Maalauksia on putkahtanut esiin silloin tällöin, osa on jäljitetty, osa katosi jäljettömiin. Korttihankekin epäonnistui, sillä niiden painojälki oli kelvoton. Niitä saattaa löytyä vielä antikvariaattien satunnaislaatikoista. Idea oli hyvä, taiteilija teki työnsä, mutta asian jälkihoito epäonnistui lähes totaalisesti.

Hämäläissyntyinen Sakari Pälsi oli hänkin kirjan tekijöiden fokuksessa, kun he tarkastelevat kyläkirjansa aihepiiriä laajemmin. Pälsi oli arkeologi, mutta toimi myös kansatieteen, kirjallisuuden, valokuvauksen ja kansatieteellisten elokuvien alalla. Hän oli Muinaistieteellisen toimikunnan (Museoviraston) palveluksessa, teki lukuisia tutkimusmatkoja, joiden yhteydessä hän myös kuvasi kansatieteellisiä filmejä. Nykyisin voitaisiin puhua etnografisesta dokumentoinnista.

Näistä ehkä tunnetuin on kuvaus tšuksien elämästä Koillis-Siperiassa. Hän oli mukana yhdessä Esko Aaltosen, Kustaa Vilkunan ja muiden talonpoikaiskulttuurihenkisten vaikuttajien kanssa perustamassa Kansatieteellinen Filmi Osakeyhtiötä vuonna 1936. Pääkuvaajana oli Eino Mäkinen. Kuvauksia tehtiin nelisenkymmentä ja ne ja muutkin osakeyhtiön filmit, mukana myös Pälsin tutkimusmatkadokumentteja, ovat nykyisin saatavissa vapaasti verkossa hakusanalla Isien työt. Hän vietti vapaa-aikaansa ja myös aktiivista kirjallista luomisaikaa Aaltosen huvilalla Hykkilässä.

Lassi Saressalo