Tuall metän takan ja niämen kannall om Pyhärant

Kulttuuriopissa

Luttinen, Rauno, Luttinen, Sauli: ”tuall metän takan ja niämen kannall om Pyhärant…” Vakkasuomalaisesta maalaispitäjästä asuinkunnaksi. Hantla ry 2020. 532 s.

Ensin ajattelin, että ”voi jessus”, taas kilon painoinen kuiva pitäjänhistoria. Sisällysluettelo ei juurikaan enempää innostanut. Mutta siihen tarkempi tutustuminen herätti. Eihän tässä lähdetäkään jääkaudesta ja tulla kivikauden kautta ihmisyhteisön järjestäytymisen. Ei. Tässä tunnutaan lähdettävän kylämaisemasta, katsellaan lähemmin pihamaisemaa, tutustutaan asuinrakennustyyppeihin ja päästään työntekoon maataloudessa, metsätaloudessa, kalastetaan, metsästetään. Ja seurustellaan, mennään naimisiin, tehdään lapsia, jotka kasvavat nuoriksi, käyvät koulua, urheilevat, ja tapaavat siirtolaisia toiselta puolelta maata sodan tälle vieraalle kotiseudulle ajamina. Tokihan esiin tulevat myös pakolliset kaupat, pankit, osuustoiminta, saadaan pitäjään teollisuutta, torjutaan tulipaloja – tai varaudutaan niihin –, ajetaan härjillä, hevosella, pyörillä, mopoilla, linja-autolla ja lopulta omalla Mossella tai Ladalla. Lopulta päästää Vakka-Suomen omimpaan, puuastiateollisuuteen ja sen vientiin, kauppapurjehdukseen.

Siinä mukamas yhden pitäjäkirjan anti. Ei.

Rauno Luttinen, historioitsija, Åbo Akademin ja Turun yliopiston kasvatti, kuvataiteilija ja Hannulan konsertti- ja taideyhdistys Hantlan puheenjohtaja, sai parikymmentä vuotta sitten vinkin Pyhärannan kirjastonhoitaja Armi-Tuulikki Kraapalta tutustua kirjastossa olevaan vanhojen valokuvien kokoelmaan. Alun perin kuvia oli käytössä vajaat 150, mutta hiljalleen kuvamateriaali laajeni niin, että kirjaa tehtäessä käytössä oli viitisensataa kuvaa viime vuosisadan alusta tähän päivään. Kuvien tunnistamisessa Luttista auttoi historian harrastaja, kotiseutumies Jukka Saarinen. Alkoi syntyä ajatus rakentaa pitäjänhistoria – tai kertomus Pyhärannasta –nimenomaan kuvamateriaalin varaan.

Ajatus kypsyi ja siihen tarttui myös Sauli Luttinen (varmaankin sukua – en tiedä), graafikko ja kirjantekijä omalta taustaltaan hänkin. Lähdettiin tosissaan rakentamaan kirjaa, joka on kuvalähtöinen, kirjaa, jossa kuvia ympäröi tarkkaan mietitty kulttuurihistoriallis-kansatieteellis-sosiaalihistoriallinen konteksti, joka sijoittaa kunkin kuvan omaan viitekehykseensä. Samalla tämä kuvasto kertomuksineen vie sivu sivulta kokijaansa eteenpäin maatalousyhteiskunnan kehitys-, muutos- ja modernisaatioprosessissa. Kun Sauli Luttinen vielä innostui kokoamaan valokuvamateriaalin rinnalle täydentävää kuvastoa Olaus Magnuksen ajan piirroksista Högforsin hellan rakennepiirroksiin, eri tuulimyllytyyppien rakennepiirroksiin, museoesinevalokuviin ja lehdistä saksittuihin maataloustyökalujen mainoksiin, saatiin aikaiseksi teos, joka todella houkuttaa tutustumaan, teos, jota ei malta jättää käsistään.

Jotta maailma kuitenkin olisi järjestyksessä Rauno Luttinen – kirjan tekstintekijä – on laatinut laajan, mutta tiiviin johdantoartikkelin maaseutukulttuurin yhteiskunnallisesta kehityksestä 1800-luvun lopulta nykypäivään. Se on käytännössä johdatus seuraavien viidensadan sivun kuva- ja tekstileikittelyyn, josta kyllä leikki on kaukana. Se on kertomus suomalaisen agraariyhteiskunnan muutoksesta ja antaa lukijalle hyvän selkänojan lähteä seuraamaan mitä tulemaan pitää, Teksti on syytä lukea, jotta muutosprosessien kokonaisuus selviäisi.

Kun alussa on hahmotettu vain kirjan lukujen otsikoita, teen teokselle vääryyttä. Alkupuoli kirjasta on kuin olisin istunut oppi-isäni kansatieteen professori Ilmar Talven kansatieteen peruskurssilla, kuitenkin niin, että kirja tarkastelee muutosta ja modernisaatiota vakkasuomalaisesta näkökulmasta. Kuvien sanoma avataan lukijalle (katsojalle) niin, että oppimatonkin näkee kulttuurimaiseman, näkee ihmisen jäljen ympäristössä, näkee kyläkokonaisuksien muutoksen, oppii pihatyypit, rakennustyylit, osaa sittemmin erottaa rakennusten ikkunatyypit ja sijoittaa ne kulttuurihistorialliseen aikakontekstiin. Hän oppii viljelemään, kyntämään, kylvämään, korjaamaan sadon ja  leipomaan leivän. Hän käy metsätöissä, viettää joulua, käy koulua, leikkii niillä leikkikaluilla, joita on – jos on. Kasvaa nuorukaiseksi, tanssii, riiustaa, joutuu sotaan, elää ja kuolee. Loppupuolella kirjaa istutaan taas kulttuurihistorian tai sosiaalihistorian luennolla, toki paljon mukavammin kuin jotain huonoa luennoitsijaa kuulemassa.

Koko ajan lähtökohtana on kuva. Kuva, jonka olemus selitetään ja jossa esiintyvät merkittävät yksityiskohdat sijoitetaan laajempaan yhteyteen. Tarvittaessa tarjotaan lisätietoa tiiviillä kainaloteksteillä. Vaikka usein moitin kuvituksen tekijöitä siitä, että kuvadokumentteja ei ole mukana – siis mistä kuvat ovat peräisin – ei tämä puute jotenkin tässä kirjassa vaivaa mieltä. Toki oletetaan, että käyttöoikeudet on kuvia hankittaessa saatu. Kuvien ajoitus ja paikka- ja henkilötunnistus on niin tarkkaa kuin mahdollista, siihen ei ole syytä puuttua.

En kyllä ole vielä nähnyt toista tämän tasoista pitäjäkirjaa!

Lassi Saressalo