Sotatarinoita Pornaisista

Pornaislaisten sota

Högman, Mari ja Kanervikko, Hilkka: Sotatarinoita Pornaisista. Sotilaiden ja lottien muistoja 1939–1945. Pornainen-seura 2019. 448 s.

Pornaisten kansalaisopiston kotiseutupiiri keräsi paikkakunnan miesten sotakokemuskertomuksia jo 1980-luvulla. Näitä kokosi sitten yhteen Hilkka Kanervikko, osin tarinoina, muisteluina ja osin myös kirjallisina kertomuksina. Myös lotat saatiin mukaan sotamuistelutyöhön.

Tarkoituksena oli tallentaa näiden vaikeiden aikojen muistot – nyt nimenomaan sotatyössä mukana olleilta. Toimittaja Mari Högman tarttui pyynnöstä aineistoon ja lähti työstämään kertomusmateriaalista sotamuisteluantologiaa. Ja tekikin Kanervikon pohjatyön aineistosta mielenkiintoisen ja luettavan kertomussikermän siitä, miten miehet ja naiset olivat sotansa kokeneet ja mitkä tapahtumat olivat jääneet mieleen jälkipolville kerrottaviksi.

Kirjassa kertoo 42 soturia omat taistelutiensä – pitemmät tai lyhyemmät – talvi- ja jatkosodan ajalta, yhdeksän lottaa on antanut oman kertomuspanoksensa kokonaisuuteen. Kirjan kerrontaa tukee nelisensataa pääosin ennen julkaisematonta valokuvaa.

Toimittaja on pyrkinyt dokumentoimaan miesten sotatiet kirjoittamalla mukaan dokumentoivia sotapäiväkirja-artikkeleita, joissa on huomioitu ne rykmentit, joissa pääosa Pornaisten miehistä palveli; talvisodassa Jalkaväkirykmentti 12 ja Kenttätykistörykmentti 4, jatkosodassa Jalkaväkirykmentti 46 ja 3. Prikaati. Kirjan lopussa on kuusi sotatilannekarttaa, joissa kyseisten yksiköiden tilanne sodan eri vaiheissa pyritään tuomaan esiin.

Kirja ei ole sotahistoriaa. Se on niiden henkilöiden subjektiivista kerrontaa, jotka olivat viiden sotatilavuoden aikana eri kausina ja eri tehtävissä määrätty isänmaan palvelukseen, kukin koulutuksensa ja kykyjensä mukaan. Se, että kirja ei ole sotahistoriaa, on selviö. Sotahistorian tutkijalle ja tuntijalle kertomuselementit asettuvat jotakuinkin kulloinkin faktuaalisiin tapahtumiin, mutta sotahistoriaa tuntemattomille ne ovat vain kertomuksia ajoista, joita elettiin joskus silloin, kun kaikki oli toisin.

Kertomusperinteen tutkijan mielenkiinto herää teoksen toimitustapaan. Osa tarinoista on kirjallisista lähteistä toimitettuja, osa suullisen kerronnan tulosta. Kirjallisten lähteiden toimittaminen on toimittajan työtä, eikä siinä sen suurempaa ongelmaa ole, kunhan kertojan kerrontatyyli saadaan säilytettyä ja kerronta saatettua luettavaan muotoon.

Myös kirjassa käytetty kirjemateriaali on kohtalaisen yksinkertaista saattaa luettavaksi – jopa sellaisenaan. Eri asia on, miten toimittaja ja tekstien alkuperäinen kokoaja ovat suullisesta kerronnasta muotouttaneet sanottavan sellaiseen rakenteeseen, että se on luettavaa. Tosiasiahan on, ettei kerrontaa sellaisenaan ole mahdollista julkaista; tavallinen puhe sisältää niin paljon täytesanoja, kerrontahaparointia, toistoa, asiasta eksymistä, oman asian tulkintaa, kaukaa haettua ”niinku”-aineistoa, että sen muotoilu luettavaksi vaatii oman työprosessinsa.

Vaikuttaakin siltä, että juuri tässä on yksi tämän tyyppisen antologian ongelma. Miesten kertomukset ovat joskus sellaisia, että niihin voidaan suhtautua epäillen tai ainakin kummeksuen. Kun partiokertomuksessa todetaan (s. 24), että sadan miehen joukossa oli yksi kivääri (tarkka-ampujalla) ja yksi pikakivääri (jäljittäjien kaukotorjuntaan) ja lopuilla konekivääri (suomalaisten käyttämän kk:n paino yli 27 kiloa + ammukset) (sulut allekirjoittaneen), pitäisi toimittajan huomio herätä.

Kyse onkin tietysti konepistooleista, jotka miehillä oli aseistuksena. Tai kun kertoja sanoo joutuneensa hammaslääkäriin keripukin vuoksi (s. 14), voisi kysyä, oliko keripukki yleistä tai edes oletettavaa suomalaisilla sodan aikana. No, tällaiset lapsukset menevät tietenkin kertojan sanottavan kertomussisältöihin, mutta saattavat häiritä sellaista, joka lukee kertomuksia dokumentteina – vaikkakin subjektiivisina. Enkä niitä sitten lähtenyt tarkemmin hakemaankaan.

Kiitettävästi on toimittaja saanut mukaan yllä mainittujen joukkoyksiköiden sotapäiväkirjadokumentteja taustoittamaan kertomuksia.  Sen sijaan miesten ilmeisesti itse ilmoittamista kantakorttitiedoista (palvelutiedoista) voisi jossain kohtaa herätä ihmetys.

Mikä on kertojan sivun 30 ”Kouvolan 5. pataljoona” – no ehkä täydennyspataljoona 5, mutta… Tai kuin kertoja sivulla dokumentoi itsensä talvisodassa puhelinmieheksi, mutta heti jatkosodan alussa määrätyksi JR 46:n komppanianpäälliköksi (yleensä kapteeni) ja myöhemmin alikersanttina ryhmänjohtajaksi toisessa yksikössä, olisi toimittajalla pitänyt hälytyskellot soida!

No kaikkea sattuu – sodassakin.

Kaiken kaikkiaan pornaislaisten sotatarinat on mielenkiintoinen ja vaikuttava teos. Se antaa kuivakkaan sotahistorian sijaan kuvan miesten ja naisten sotatiestä sellaisena kuin he ovat sen kokeneet. Ja kokemuksista vaikuttavimmathan ne jäävätkin kerrottavaksi.

Kiitos kirjasta!

Lassi Saressalo