Sisulla ja sydämellä

Ison joen alajuoksulla

Hanhela, H. Tapio (toim.): Sisulla ja sydämellä. Kyläkirja Jokikylä & Onkamonkylä & Taipalenkylä. Omakustanne Vaasa 2019. 528 s.

Nykysuomalainen tuntee Kiiminkijoen varmaan parhaiten Mikko Alatalon lauluista Kun isojoki tulvii ja Kiiminkijoki (1978). Kotiseutuihminen ympäri Suomen tuntee sen paikkakunnasta, jossa joki laskee Perämereen, Haukiputaan Kellosta, josta Tytti Isohaakana-Asunmaa julkaisi Kellon kyläyhdistyksen kustantaman teoksen Kello merelle soi. Kellon kylän historiaa, joka valittiin vuoden kotiseututeokseksi vuonna 2015.

Tämän päivän oululainen saattaa tietää, että Kiiminkijoen varressa, entisen Haukiputaan keskustan itäpuolella, ylävirralla, on Jokikylän kaupunginosa, osa nykyisen ”Haukiputaan suuraluetta”. Jokikylään kuuluu myös Onkamonkylä ja paikallisen käsityksen mukaan myös Taipaleenkylä.

On siinä paikallisella kotiseutuihmisellä ollut miettimistä, mihin seutuun, mihin lähikotiseutuun sitä nyt lapsensa kasvattaisi, minkä nimisen lähialueen traditiota jälkeläiselleen mieleen tarjoaisi. Kun jotenkin Oulun kaupungin Haukiputaan suuralueen Jokikylän identiteetti tuntuu haetulta.

Oulua esittelevä teksti Wikipediassa tietää kertoa, että ”Kuntaliitoksen myötä Haukiputaan Jokikylästä tuli Oulun Jokikylä, jossa on muun muassa hyvät kalastusmahdollisuudet, sillä kylän läpi virtaa Kiiminkijoki, jonka vedet ovat kylän rannoilla varsin kalaisat”. Siitäkö sitten?

Eihän Oulu pohjoisesta päin katsoen ole muuta kuin tervaporvareiden kauppakeskus Kiiminkijoen eteläpuolella, Oulujoen suussa. Siksipä käsillä olevan kyläkirjan toimittaja H. Tapio Hanhela onkin päivännyt teoksen ”Jokikylän lievealueella Oulun Alppilassa joulukuussa 2018”. Eipä tuokaan juuri mitään sano.

Mutta kun tehtävää varten oli koottu Oulu-opiston opintopiiriksi joukko Kiiminkijokivarren asukkaita tai muuten vain seutukunnan kotiseutuaktivisteja (joista hyvät esittelyt kirjan alussa), määritettiin tulevan kotiseututeoksen alueeksi ”Valtatiestä eli Kärpänmäeltä ja Haapalahden tammelta itään kellolaisten omistamalle Sydänmaalle asti, siis Kiimingin ja Yli-Iin kainaloihin, kiiminkiläisten järvimaahan kuuluville järville”. Taidatko sen paremmin sanoa.

No selvyyttä tähän epäselvyyteen toi jo mainittu ministeri, kansanedustaja, historioitsija ja kotiseutuihminen Tytti Isohookana-Asunmaa, joka kertoi, miten kellolaisten kokoama kyläkirja oli tehty.

Näin lähti liikkeelle työryhmän yhteistyö, joka seuraavan neljän vuoden aikana kokosi laajan aineiston ja ryhmitti sen sellaiseksi, että siitä sitten kirjan toimittajan oli mahdollista koota kokonaisuus, joka kertoo elämästä jokivarren kolmessa kylässä, Jokikylässä, Onkamonkylässä ja Taipaleenkylässä viime vuosisadan vuosikymmeninä, ajanjaksolla noin 1920–1970. Ajasta, jolloin yhteiskunta oli jo järjestäytynyt, sen organisaatiot toimivat, maaseudun modernisointi oli lähtenyt käyntiin ja jatkui voimakkaaseen kehitykseen, mutta katkesi sitten maaltamuuttoon, Ruotsiin muuttoon ja yhteisöllisyyden alkavaan taantumiseen.

Jotakin kuitenkin tuntui jääneen, jäivät kylät. Ne alkoivat muuttua tuotantokylistä asuinalueiksi, joista yhteiskunnalliset laitokset ja palvelut vähenivät, mutta joissa alkoi elää uudenlainen yhteisöllisyys. Tämän uuden meikäläisyyden, kotiseututunteen, selkärangaksi ajateltiin yhteisesti tuotettavan pakalliskertomuksen nousevan.

Tulevat vuodet näyttävät, millaisen vastaanoton kunnianhimoinen kylien kirja saa, miten uudet, eri syistä ”Oulun kaupungin Haukiputaan suuralueen Jokikyläksi” asuinpaikakseen valinneet uuden kotipaikkansa kokevat. Tuleeko siitä koti- ja asuinpaikan lisäksi myös kotiseutu, johon voi ja haluaa jälkipolvensa kasvattaa, kotiseutu, jonka taustat ovat tarjotussa laajassa kirjallisessa kertomuksessa tarjolla myös heille, heille, jotka eivät ole alkuperäisen väestön huonetta ja sukua.

”Sisulla ja sydämellä”. Tuo sanapari on tuttu erään poliitikon vaaliteemana vuosien takaa. Ne eivät olleet jokikyläläisten tai edes oululaisten, mutta kertovat kahdesta näkökulmasta yhteiskuntaan. Toisaalta sydän viittaa välittämiseen, yhteisöllisyyteen, joka on läpikäyvänä juonteena myös nyt käsillä olevassa kirjassa. Se näkyy järjestötoiminnassa, se näkyy lasten mahdollisuudesta käydä lähikoulua, se näkyy palvelujen syntymisenä sinne, missä myös palvelujen tarvitsijat asuvat, se näkyy talkoohengessä, seurakuntatyössä, naapurien auttamisessa, osuuskunnissa, yhdessä tekemisessä. Ja tietenkin kotiseutukirjojen liikuttavimmassa luvussa, sota-ajan muistoissa.

Uudistuva yhteiskuntarakenne tulee näyttämään, minkälaiset muodot tuleva yhteisöllisyys saa – vai saako minkäänlaista. Sisu tulee esiin kertomuksissa elämästä kovissa olosuhteissa, huonoista ajoista selviämisessä, työstä, työstä ja työstä. Yrittäjyydestä, innovaatioiden hyväksymisestä ja uskosta tulevaan, työstä seuraavan ja seuraavien sukupolvien eteen.

Kirja on siinä mielessä kunnianhimoinen, että se perustuu enemmän tekstiin kuin kuvakerrontaan. Tämä tekee luonnollisesti kirjasta ulkoasullisesti ”ei-niin-houkuttelevan” kuin millaisia kauniit kotiseutukuvakirjat ovat. Mutta tekstipitoisuus on taas antaa mahdollisuuden kertojien äänelle, kertomuksia on parisen sataa ja ne kyllä kattavat ihmiselämän kaikki puolet valitussa aikaperspektiivissä.

Yhteisöllisyyttä on kaiketi myös se, että kirjalla ei ole kustantajaa. Lähtöajatuksena oli, että teoksen tuottaa opintopiiri ja sen ennakkomyynnillä katetaan taiton ja graafisen suunnittelun (Kronolia/Essi Saloranta) ja painon (Arkimedia) kustannukset. Mikäli kirjasta jää tuottoa, se osoitetaan Oulun yliopiston lastenklinikalle. Mikäli teos tuottaa tappiota, sen 19 tekijää kattavat tappion.

Lapset ilmeisesti tässä pääsivät saamapuolelle.

Lassi Saressalo