Maatilojen Espoo

Kaksi Espoota

Kaistila, Maija-Liisa; Kirvesniemi, Aapo; Sillanpää, Pirkko (tekstit); Uotila, Esko (teksti ja kartat): Maatilojen Espoo. Espoon perinneseura (karttapohjat Google maps) 2020. 171 s.

Oikeastaan Espoita on kolme, kaupungistuneet Etelä- ja Keski-Espoo ja maaseutuilmeensä pääosin säilyttänyt Pohjois-Espoo. Mutta Espoita on kaksi siinä mielessä, että sen nykyinen alue on ollut perinteinen suomalainen kaksikielinen maaseutupitäjä, joka pääkaupunkiseudun imun myötä on muuttunut ja muuttumassa yhä enenemässä määrin keskusalueen ja lähiörakentamisen Espooksi ja maaseudun maatilat ovat katoamassa ainakin alkuperäisessä mielessä.

Espoon perinneseura on lähtenyt kiitettävällä tavalla kartoittamaan kulttuuriympäristön muutosta julkaisemalla käsillä olevan teoksen katoamassa tai ainakin muutoksen alla olevasta Espoosta ja sen maatiloista ja kartanoista. Kirjan rinnalla voi katsoa nettikartastoa osoitteessa https://espoonperinneseura.net/maatilat.html.

Etelä-Espoo on perinteisten kartanoiden maaseutua. Tai on ollut. Tapiola ja Otaniemi muuttuivat jo 1950-luvulta lähtien ns. puutarhakaupungeiksi ja korkeakoulun myötä myös opiskelijoiden kaupungiksi. Sotien jälkeen annettiin maanhankintalaki, joka mahdollisti Karjalan siirtoväen ja rintamamiesten uudisasutustoiminnan sekä väliaikaiseksi jääneen Porkkalan miehistysalueelta evakuoitujen sijoittamisen.

Espoon kasvua kuvaa hyvin väestökäyrä, josta selviää, että 1950-luvun 30 000 asukkaan kunta on nyt noin 250 000 asukkaan kaupunki. Asutus on selkeästi kasvanut Etelä- ja Keski-Espoon alueille. Uudet valtaväylät ohjasivat ja ohjaavat vieläkin kaupunkirakentamista moottoriteiden, kehätien ja rautatien varteen (ja metron ulottuville) ja Etelä-Espoota voidaan hyvinkin kuvata tiiviin kaupunkiasutuksen alueeksi.

Keski-Espoossa asutus on hajanaisempaa ja keskittynyt valtaväylien varteen. Alueen maatalous on osittain jo kadonnut rakentamisen tieltä, mutta joitakin suurmaatiloja vieläkin löytyy, ja uudenlainen, erikoistunut puutarha-, marja- ja hedelmäviljely ovat nousseet esiin. Kun koko Espoossa oli 1960-luvulla 133 varsinaista maatilaa ja 94 pientilaa, oli maatila- ja puutarhayrityksiä vuonna 2019 enää 34. Pohjois-Espoo on luonteeltaan metsävaltaisempaa, ja siellä onkin säilynyt sekä luontokohteet että myös osa pienemmistä viljelytiloista.

Teos esittelee espoolaiset maatilat käytännössä sellaisina kuin ne ovat nykyisin löydettävissä. Osa on edelleen tuotantotiloja, mutta uudet käyttömuodot, mm. ratsastustilat ovat vallanneet entiset kartanoiden peltoalueet. Toinen laaja peltomaaseudun uuskäyttö ovat golfkentät, joita Espoosta löytyy kaikkiaan kahdeksan kappaletta. Vaikka golfkentät ovatkin yltiösiistejä nykymaaseutuympäristöjä, säilyy niiden kautta myös maaseutumainen kulttuurimaisema, eikä käytöstä jääneitä peltoja ole ryhdytty metsittämään.

Toivottavasti maankäyttösuunnitelmat eivät valtaa viimeisiä hyötykäytössä olevia viljelysaukeita ja hävitä lopullisesti espoolaista maaseutu- ja kartanopohjaista kulttuurimaisemaa ja maisemailmettä. Nykyisinhän kaupunki ei enää vuokraa omistamiaan viljelysmaita tuotantokäyttöön vaan tekee aluevaraukset nimenomaan uudisrakentamista silmällä pitäen. Pohjois-Espoossa tilanne on toinen, siellä alueen luonto-olosuhteiden vuoksi uskoisi kulttuurimaisemien säilyvän eteläistä Espoota paremmin.

Teos on mukava katsaus muuttuvaan maailmaan, kaupungistuvaan Etelä-Suomeen, jossa Espoo muodostaa yhden pääkaupunkiseudun kasvukeskuksen. Mutta jos sinne muuttaa seuraavina vuosikymmeninä toiset 250 000 asukasta, miten perinnemaisemien käy?

Lassi Saressalo