Juvan Partala

Maamiehen pellosta savolaisaateliston tilaksi ja kulttuurikeskukseksi

Vertainen, Kirsi ja Ruohonen, Juha: Juvan Partala. Juvan kunta 2019. 384 s.

Alussa oli savolainen tai oikeammin karjalanpuoleinen uudisasukas, joka merkitsi eränsä ja lopulta asettui nykyisen Juvan kirkonkylän laitamilla sijaitsevaan elantoonsa, kaskesi ja jäi paikalleen. Hän aloitti vakituisen maanviljelyksen ja hänen sukuaan lienee ensimmäinen tunnettu Partanen, nimismies ja tilallinen, yksi Juvan seurakunnan perustajista.

1400-luvulta Partalan tila on ollut nimismiehen tila, lyhyen aikaa kuninkaankartano ja sitten Ruotsin suurvalta-aikana ratsutila. 1700-luvulla omistaja oli mm. savolaista maa-aatelia edustanut Poppiuksen suku, kunnes tila siirtyi taas ”tavalliselle” talonpojalle. Viimeiset sata vuotta tila on ollut Juvan kunnan omistama, se toimi muun muassa maatalouden tutkimusasemana ja sen lopetettua toimintansa tilan rakennuksiin siirtyi erilaisia yrittäjiä, mm. yksi Suomen harvoista tryffelikasvattamoista, sinne asettui kesäteatteri, Juvan karjalaisten museo, kahvila, hotelli.

Kun kirjan tekijät, arkeologi Juha Ruohonen ja kansatieteilijä Kirsi Vertanen kumppaninaan Juvan kunnan kulttuuri- ja nuoriso-ohjaaja Johanna Kuusisto ryhtyivät tekemään kirjaa kyseisestä Juvan Partalasta, eivät he varmaan tienneet, millaiseen urakkaan lähtevät. Onneksi eivät tienneet, sillä paljon työtä tämä mainio teos on teettänyt. Se ei ole vain kertomus tuhatvuotisesta asutuksesta Juvalla, se ei ole Partalan tilan omistajien ja viljelijöiden kronikka eikä pelkästään arkeologis-kansatieteellinen tutkielma savolaisesta maaseutukulttuurista. Se on enemmän.

Vertasen ja Ruohosen kynästä on lähtenyt laaja kertomus suomalaisen kulttuurin käännekohdista, poliittisen historian näkymisestä savolaisessa talonpoikais- ja säätyläiskulttuurissa. Se on katsaus niin kansanomaisen elämänmuodon muutokseen aikojen myötä kuin kurkistus savolaissäätyläistön elämään kaukana valtakunnan suurista hoveista. Se on myös mielenkiintoisesti laadittu katsaus maaseudun modernisaatioon ja modernisaation edellytyksiin, uudennosten tuojiin ja rohkeisiin innovaattoreihin. Mutta samalla se on asiantuntevasti rakennettu tieteellinen tutkimus kansanelämän eri ilmiöihin unohtamatta tavallista ihmistä muutosten pyörteissä.

Kannen somerikkomultaisessa kourassa lepää ”Juvan risti”, Partalan pellosta löytynyt myöhäisrautakautinen ristiriipus, joka on sittemmin omaksuttu Juvan kunnan kulttuuriseksi symboliksi, kuten kirjan sisälehti antaa ymmärtää. (Miksei muuten Juvan kuntaa ole merkitty kirjan kustantajaksi, vaikka se sitä on?)

Tämä riipus ja muut 2000-luvun alkuvuosien arkeologiset löydöt vievät Juvan historian aiempaa varhaisempaan aikaan, jopa 1000-luvulle, ainakin 1200-luvulle, ja samalla asutuksen historiaan ajalta, jolloin itäinen ja läntinen uudisasutus kohtasivat Savon suurilla saloilla. Kun leikillisesti sanotaan, että savolaiset ovat hämäläisen ja karjalaisen kansan yhteistä jälkipolvea, voi arkeologi asian löytöjen perustella vahvistaa. Seuduille on syntynyt vakituinen asujaimisto jo rautakaudella ja nykyjuvalaiset ovat näiden ensimmäisten asukkaiden suoria jälkeläisiä.

Teos seuraa savolaisen asutuksen syntyä ja kehittymistä selkeän kronologisesti. Kaskisavujen hämärästä siirrytään säännöllistyvään yhteiskuntaan, jossa verojen maksu ja kirkollinen toiminta alkaa tarjota dokumenttiaineistoa. Piispa Maunu Tavast lähti visitaatiomatkalleen laajaan hiippakuntaansa ja päätyi Savoon vuonna 1442.

Tarkoituksena oli luonnollisesti tarkistaa seurakuntien toiminta – ennen kaikkea tilit ja verojen kertyminen – ja samalla vahvistaa läntisen kirkon asemaa idän ja lännen rajamailla. Tuolloin, 19. tammikuuta 1442, Pyhän Henrikin kuolinpäivänä, sai alkunsa myös Juvan seurakunta ja yksi sen perustajista oli jo mainittu nimismiestilan isäntä Juho Partanen.

Kustaa Vaasa, Ruotsin kuningas, järjesti valtakuntansa sotalaitoksen uudelleen ja käski perustaa koko valtakuntansa jokaiseen pitäjään kuninkaankartanon, jonka tehtävä oli toimittaa elintarvikkeita ja karjan rehua armeijalle. Partalasta tuli näin kuninkaankartano vuonna 1556.

Ruotsin suurvalta-aikana järjestelmä taas muuttui, nyt kehitettiin ruotuväkilaitos, jonka yhtenä osana oli ratsutilojen perustaminen – tilojen, jotka varustivat ratsumiehen kuninkaan armeijaan. Partalasta tuli nyt tällainen ratsutila ja samalla sen omistajakunta alkoi vaihtua. Mutta kartanon väki eli edelleen elämäänsä, ratsumiehet lähtivät ruotumiesten kanssa laajentamaan valtakuntaa, suuri osa uupui iäksi kentälle ja uudet reservit oli varustettava armeijan kyltymättömiin tarpeisiin.

Suurvalta-aikana 1600-luvulta aina Suomen sotaan vuosina1808–1809 ratsutilat muodostivat kuninkaan armeijan upseeriston. Näin Savoonkin syntyi kartanoiden ryhmä, jonka säätyläiset erottuivat elämäntavoiltaan, jopa ruotsinkielisyydellään tavallisista talonpojista ja rahvaasta. Säätyläisiin laskettiin myös papisto ja nimismies ja muu korkein virkakunta.

Mutta säätyläiskulttuuri tuotti myös uutta teknologiaa, joka levisi kartanoista talonpojille, tapakulttuuri tuotti uusia elämänmuotoja ja jopa säätykierto alhaalta ylöspäin oli mahdollista. Säätyläiskausi Partalassa päättyi vasta vuonna 1890, kun tila siirtyi menestyneen kauppiaan haltuun. Kirja kuvaa kartanokulttuurin aikaa runsaalla sivustolla ja tämä osa teosta tarjoaakin lukijalle oivan katsauksen siihen, miten maassa – ja Savossa – tuolloin elettiin ja miten tätä elämäntapaa voi kuvata niin kansatieteellisen kuin arkeologisen tutkimuksen kautta.

Viimeiset sata vuotta Partalan tila on ollut kunnan omistuksessa, se oli aluksi toimiva maatila, joka huolsi kunnan laitoksia tuotteillaan, viimeiset viisikymmentä vuotta tila on toiminut maatalouteen liittyvänä koulutus- ja tutkimuslaitoksena. Nuo ajat olivat nykyaikaistuvan maatalouden esiin tuloa ja Partala olikin eräänlainen mallitila ja modernisaation edelläkävijä. Maatalous kuitenkin muuttui ja tilan käyttö muuttui alussa kuvatun luontoiseksi.

Kaikkea tätä ja paljon muutakin kirjoittajat tarjoavat lukijalle tavalla, joka ei asiapitoisuudestaan huolimatta pitkästytä. Voi myös todeta, että ilman Petri P. Pentikäisen oivaltavaa taitoa ja Johanna Kuusiston tarkkaa ja ilmeikästä kameratyöskentelyä ei teoksesta olisi tullut niin luettavaa (ja katseltavaa) kuin se nyt lopullisessa muodossaan on.

Tekstin lomaan on sijoitettu datatietoa tilan omistajista, ja historiallisen ajan kulkua voi seurata päälukujen tiiviillä kronologiaosiolla. Kätevät tietolaatikot seuraavat toisiaan ja tarkentavat leipätekstin sisältöä. Välillä hypähdetään tarkastelemaan maailmaa savolaissäätyläisten ulkopuoleltakin.

Arkeologi kuvaa maailman muutosta esittelemällä tilan alueella tehtyjä kaivauksia ja laajemminkin arkeologian tarjoamia ajan kuvia aina ensimmäisistä löydöistä tämän päivän pullonkorkkeihin ja muuhun pois heitettyyn ”roinaan” – arkeologiseen aineistoon. Unohtaa ei pidä karttoja, joista voi seurata kulttuurimaiseman muutosta, varsinkin, jos niitä vertaa sivun 345 ilmakuvaan.

Kirjan luettuaan aiemmin paljonkin savolaisesta kartanokulttuurista tietäväksi itsensä luullut on lukukokemuksesta ja sen annista kovastikin viisastunut.

Lassi Saressalo