Juuret Keski-Pohjanmaalla, elämä etelässä

Me emme uhoa

Helsingin Keskipohjalaiset ry 1950–2020. Helsingin Keskipohjalaiset ry 2020.
320 s.

Kansanedustaja Viljami Kalliokoski kirjoitti vuonna 1931: ”Keski-Pohjanmaa on se osa suuresta Pohjanmaasta, mikä ei ole Etelä-Pohjanmaata, Pohjois-Pohjanmaata, Perä-Pohjolaa tai Kainuuta. Sellainen alue on niillä leveysasteilla, joilla virtaavat Kala-, Lesti ja Perhojoet”. Ja tuolla alueella, josta on sittemmin erotettu pois Kalajokilaakson kunnat ja ruotsinkieliset rannikkokunnat asuvat siis keskipohjalaiset.

Alue on maakuntana hieman epäselvä, sillä Keski-Pohjanmaan liittoon kuuluvat myös Kruunupyy Pohjanmaalta (Österbotten), Reisijärvi Pohjois-Pohjanmaalta ja Kinnula Keski-Suomesta. Mutta kyllähän ihmiset itse, nykyisin alueella asuvat ja sieltä pois muuttaneetkin tietävät, mistä ovat ja keihin kuuluvat. Ja erityisesti, keihin eivät kuulu. ”Emme ole eteläpohjalaisia, emme pohjoispohjalaisia, olkaamme siis keskipohjalaisia”, toteaa kirjan kolmannen pääluvun otsikko hahmottaessaan keskipohjalaisen identiteetin olemusta.

Negaatiomääritelmä on yleensä totuttu kuulemaan vähemmistöjen suusta ja kaiketi tässä on samasta asiasta kysymys. Mutta teoksessa tulee selvästi ilmi, että tuntiessaan olevansa lähtökotiseudultaan keskipohjalainen, hän voi samalla olla monipaikkainen, helsinkiläinen, porvoolainen tai vaikkapa kirkkonummelainen. Tässä voisi tietenkin kysyä, kuinka monenteen sukupolveen helsinkiläinen keskipohjalaisuus periytyy.

Kyse on keskipohjalaisten itsestään toimittama ja keskipohjalaisten kirjoittama teos, joka pyrkii olemaan laaja kokonaistutkielma keskipohjalaisista kotiseuduillaan ja uusilla asuinsijoilla, lähinnä pääkaupunkiseudulla. Teoksen kansilehti kuvaa Helsingin yhtä tunnetuinta ikonia, rautatieaseman julkisivua, jossa muutama ihminen lienee juuri saapumassa kaupunkiin. Takakannessa on Veikko Vionojan teoksen Suojailma inspiroima kuva, jossa naishenkilö lähtee johonkin laukkuineen. Kannet on suunnitellut ja maalannut kokkolalaislähtöinen taiteilija Tero Annanolli. Erinomainen valinta kansikuvaksi ja erinomainen oivallus taiteilijalta.

Teos esittelee alkuluvullaan historiallisen ja maantieteellisen Keski-Pohjanmaan ja pyrkii syventymään alueidentiteetin olemukseen. Se lähtee liikkeelle juurista Keski-Pohjanmaalla, mutta nimensä ja tarkoituksensa mukaisesti kertoo pääasiassa kotiseututyöstä Helsingissä, mikä työ ei kuitenkaan rajoitu vain seura- ja seurusteluelämään vaan ajoittainkin voimakkaaseen aluepoliittiseen vaikuttamiseen oman maakunnan – lääniksikin halutun – puolesta.

Kirja nostaa useita tunnettuja vaikuttajia, mainittakoon Kalliokosken lisäksi vaikkapa Maalaisliiton järjestösihteerinä ja naisjärjestön johtotehtävissä toiminut Alma Mäkelä, nuorisoseuramies Allan Ruotsala ja monivaikuttaja, Kotiseutuliiton johdossakin toiminut Kustaa Vilkuna, joista, kuten monista muistakin tarjotaan laajempia ja suppeampia henkilökuvia kirjan tarinan edetessä. Samalla lukijalle selviää, mikä merkitys keskipohjalaisilla oli aikansa Maalaisliiton ja sittemmin Keskustapuolueen toimintaan, jälkimmäisistä nousee esiin Esko Ahon persoona.

Kirja on aika tyylipuhdas järjestöhistoria tarkkoine vuosilukuineen, silloin kun niitä osittain kadonneesta lähdeaineistosta voi löytää. Sotienvälisen ajan ja myös jälleenrakennuskauden toimintaan osallistuivat niin johtotehtävissä kuin kaiketi myös jäseninä yliopistopiireissä toimineet ja poliittisesti aktiivit henkilöt, mikä heijastui vaikuttamistyönä kotimaakunnan eteen yhteiskuntaa rakennettaessa. Opiskelijoiden ylioppilaskerhot saattoivat pääkaupunkiin tulijat yhteen ja sitä kautta yhteisiin harrastuspiireihin, myös kirkolliseen toimintaan. Tavoitteena sotien jälkeen oli, kuten jo todettu, oman läänin saaminen, samoin kuin oman maakuntakorkeakoulun perustaminen maakuntaan. Kumpikaan ei onnistunut.

Suuri ja merkittävä ponnistus oli asuntojen hankkiminen keskipohjalaisille Helsinkiin saapuneille opiskelijoille. Noihin ponnistuksiin osallistuivat myös maakunnassa asuneet osallistumalla varojen keräämiseen, ihan samalla tavalla kuin uskaliaat johtohenkilöt taatessaan suuria lainoja rakennustyöhön. Vasta yhteiskunnan tukema opiskelijapolitiikka helpotti asumisongelmaa ylioppilaiden parissa.

Tultaessa 1970-luvulle alkoi yhdistyksen toiminta muuttua, suuret ikäluokat muuttivat kaupunkiin ja heitä pyrittiin saamaan mukaan toimintaan – vaihtelevalla menestyksellä. Suuret ponnistukset vaihtuivat viihdetoiminnaksi, joka veti joukkoja, sen sijaan järjestötoiminta poti verenvähyyttä. Mutta ajan myötä kontaktimaailma muuttui, epäsuora vaikuttaminen jäsenistöön muuttui suoraksi vaikuttamiseksi internetmaailman avautuessa myös järjestöelämään. Yksi näkyvimmistä keskipohjalaisuuksista Helsingissä on Seurasaaren pääsiäiskokko, sellaista ei maakunnan ulkopuolella juuri näy.

Loppuluvuissa palataan takaisin juurille, esitellään keskipohjalaista kulttuurielämää, musiikkia ja kuvataidetta, kirjallisuutta ja estraditaidetta. Tässä kirja alkaa olla jo kertomus eteläpohjalaisuudesta Etelä-Pohjanmaalla ja siirtyy jopa ylistävään otteeseen esitellessään aihepiiriään. ”Me emme uhoa, mutta me olemme kyllä ainutlaatuisen hyviä”, voisi ulkopuolinen lukija tämän osion tulkita. Myös Keski-Pohjanmaan liitto saa oman markkinalukunsa kirjan lopulla.

Varsin mielenkiintoinen teos, joka antaa paljon tietoa siitä, miten maakunnan naiset ja miehet ovat toimineet pääkaupungin piireissä maakuntansa ja maakunnasta tulleiden puolesta.

Lassi Saressalo