Jakokoski, kaskimetsästä meidän kyläksi
Ihan oikea kyläkirja
Makkonen, Elina: Jakokoski, kaskimetsästä meidän kyläksi. Jakokosken kyläyhdistys 2019. 416 s.
Sellainenhan sen oikean kyläkirjan pitääkin olla. A4 -kokoinen, kovakantinen, kuvitettu ja ainakin 400 sivua täyttä asiaa. Kun kyläyhteisöstä löytyy muistajia ja näiden muodostama perinnepiiri, kun lipastojen laatikoista löytyy valokuvia ja paikkakunnalta muistihirviöitä, jotka tunnistavat kuvien henkilöitä ja kun vielä jostain löytyy tahoja, jotka ovat valmiit rahoittamaan tai ainakin takaamaan kirjan rahoituksen, voikin asiasta kiinnostunut tietokirjataitoinen ryhtyä miettimään, saisikohan tästä jotain aikaiseksi.
Jakokosken kylällä – kylä sijaitsee Kontiolahden kunnassa, parinkymmenen kilometrin päässä Joensuusta kantatie 73:n varrella – oli onni saada viime vuosisadan loppupuolella kotiseutuperinnepiiriä vetämään Simo Jääskeläinen, joka yllytti kyläläiset keräämään muistitietoa, tallentamaan dokumentteja, hakemaan valokuvia, käytännössä keräämään aineistoa kylähistoriaa varten. Takana oli Kontiolahden kunnan kunnianhimoinen hanke perustaa pitäjään oma museo. Sellainen syntyi ja Kontiolahti-seura sai aikaiseksi kotiseutukeskuksen.
Perinnepiiri Jakokoskella toimi parikymmentä vuotta, ja keruu- ja muistelutyö synnytti laajan aineiston, joka sitten innostuksen hiipuessa katosi viime vuosituhannen lopulla. Kunnes Kontiolahden kunnan työmiehet olivat kesällä 2008 tyhjentämässä Jakokosken koulun halkoliiteriä ja heistä yksi huomasi siellä rivin mappeja, joiden selässä luki Jakokosken perinnepiiri. Tämä kulttuuriorientoitunut kunnan palvelija ymmärsi mappien arvon ja näin vuosikymmenten keruutyö ja vuosisadan muistelu- ja dokumenttiaineisto pelastui.
Jakokosken kyläyhdistys sai rekrytoitua aineiston kimppuun Elina Makkosen, perinteentutkijan, joka oli vuonna 2010 väitellyt Itä-Suomen yliopistossa kokoomaväitöskirjalla Muistitiedon etnografiaa tuottamassa. Sen aineiston kimpussa hän oli työskennellyt jo 1990-luvulla ollessaan mukana hankkeessa, jonka tehtävänä oli mm. julkaista kyläkirjoja Kontiolahdelta. Kun hän sitten sai haltuunsa Jääskeläisen perinnepiirin aineiston, olikin helppo lähteä liikkeelle, etenkin kun kyläyhdistys tukijoineen ja sen aktivistit tukivat hanketta niin tietämyksellään kuin taloudellisesti.
Tuloksena on aikamoinen järkäle mennyttä, olevaa ja vähän tulevaakin Jakokoskea ja sen myötä laajemminkin Kontiolahden, Pielisjokivarren, Joensuun seudun, Pohjois-Karjalan ja kotimaankin historiaa, elämän kuvausta ja ihmiskohtaloita.
Teos rakentuu nykyisin jo aika tavalla vakiintuneen kyläkirjakaanonin varaan. Kun ennen vahaan pitäjänhistoriat kirjoitettiin tiukasti määrättyyn sisältöformaattiin, vaikuttaa siltä, että nykypäivän kyläkirjatkin ilman pakkoa rakentuvat nekin tietynlaiseen kaavaan.
Osittain tämän takana ovat erilaiset kirjoittajakurssit, joita tarjoavat eri tahot paikallishistorian kirjoittajille, osittain luonnollinen tarve kunkin kirjoittajan yhdistää käytössään olevan aineiston paikkakunnan kronologiaan ja toisaalta yhteiskunnan ja maaseudun muutosprosessiin.
Aikajana on pitkä, jotkut aloittavat lähes maailman luomisesta, jotkut geologiasta, kasvillisuuden tulosta ja luonnon muotoutumisesta, joillekin alkukohta taas on ihmisen ilmestyminen muuttamaan luontoa, rakentamaan kulttuurimaisemaa.
Sen jälkeen liikutaankin varsin selvässä ja loogisessa rakenteessa, näin tekee Makkonenkin. Hän esittelee kylän syntyvaiheet, asutushistorian ensi vaiheet, paikannimien kertomukset alkuajoista, ihmisen tuomat jäljet luontoon ja hänen vaikutuksensa laajentumisen kulkuyhteyksien parantuessa ja maailmankuvan avartuessa – kerrataan tiestö, kanavat, rautatie, posti ja puhelin.
Sitten siirrytään erätalouden kautta maanviljelykseen, ansiotöiden tuloon, metsätöihin, uittoon ja kaivostoimintaankin. Välillä katsotaan, miten maito lehmästä päätyi meijeriin ja sieltä eteenpäin, miten sato myllytettiin ja tavarat vaihtoivat omistajaa kaupankäynnin kehittyessä.
Lapset kävivät koulua ja heitä opettivat kylän sivistyneistöön kuuluvat – syntyivät uudet sosiaaliryhmät kylään, virkahenkilöt, opettajat, kauppiaat, postineidit ja sentraalit, yhteiskunnan palveluskoneiston edustajat. Syntyi kunnallisdemokratia, kouluhallinto, syntyivät osuuskuntien jäsenyydet, lähdettiin perustamaan aatteellisia yhdistyksiä, nuorisoseuraa, Marttoja, työväenyhdistyksiä, maamiesseuraa ja ajettiin raittiudenkin asiaa.
Joku edisti liikunta- ja urheilutoimintaa, toinen organisoi metsästysseuran, kolmas taas moottorikerhon. Jokaiselle riitti luottamustehtäviä, jos sellaisia halusi, joillekin kylliksikin asti. Ja tekstin lomaan sirotellaan sitä tukevaa kuvitusta ja erotellaan taitollisesti pieniä tietolaatikoita ja littlejuttuja.
Myös sota-aika on suomalaisen kyläyhteisöfolkloren ja -historian olennainen osa. Se oli ja on aika, joka pysäyttää entisajan, luo hetkellisen etnografisen preesensin, joka dominoi ajan juoksua. Ennen sotia ja sotien jälkeen.
Kunnes tämä looginen ja etenevä esitystapa useiden muiden kyläkirjojen lailla järkkyy. Tullaan niihin aineksiin arkistossa, kerronnassa, lähdeaineistossa, jota onkin jo vaikeampi jäsentää. Esiin marssivat kyläläiset, jotka erottuvat toisista kyläläisistä. Saamme eteemme talot ja tilat ja niiden haltijat, entiset ja nykyiset asukkaat.
Tähän teokseen ei kylläkään ole (onneksi) rakennettu sisään sukukirjanomaista matrikkelia. Sen sijaan sivunsa saavat kertojat, jotka keruun aikana ovat kirjoittaneet muisteluksensa elonsa taipaleesta, lapsuudestaan tai merkittävistä elämänsä tapauksista.
Tai kylän erityisistä henkilöistä, olivatpa nämä sitten pellepelottomia kuten kyläseppä Topi Ryynänen, kirjailijaksi taipunut Yrjö Lösönen tai putkimuseon perustaja Toivo Vartiainen – joitakin vain poimiakseni. Mukavahan niitä on lukea, mutta joskus tulevat mieleen ne kaikki tuntemattomat tavalliset ihmiset, joista ei nimillä missään puhuta. Heidän elämänsä on edellisillä sivuilla, eikä heistä ole kestävien henkilötarinoiden tai anekdoottien sankareiksi.
Kun tämän päivän yleisin valitusvirsien aihe maaseutukuvauksissa on kylien taantuminen ja kuolema, kertoo Jakokosken kyläkirja kylästä, joka ei ole kuolemassa. Se on osa väkiluvultaan kasvavaa Kontiolahden kuntaa, joka hyötyy maakuntakeskuksen, Joensuun vetovoimasta. Se on pulla, jonka rusinoista maaseudun rauhaa hakevat nauttivat.
Väestökato kohtasi kylää 1980-luvulle asti, mutta sen jälkeen kaupungin keskiluokka on hakeutunut perheitään perustamaan ja kasvattamaan parinkymmenen minuutin automatkan päähän kaupungin työpaikoista. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana postinumerokylän asukasmäärä on kasvanut noin 440:stä yli seitsemäänsataan. Kun tämä uusi väestö asettuu myös henkisesti uuteen kotiseutuunsa, merkitsee se myös Jakokosken kylätoiminnalle kasvavaa vireyttä.
Kirja on runsaasti kuvitettu ja Päivi Kekäläinen on sen arvokkaan tyylikkäästi taittanut. Lähdeviitteet on sijoitettu kunkin pääkappaleen loppuun eikä tavanomaisesti yhtenä kokonaisuutena kirjan loppuun. Pidän ratkaisua onnistuneena.
Nootitusta ei ole paitsi jostain syystä viimeisessä lyhyessä, nykyaikaan ja tulevaisuutta kuvaavassa loppuluvussa. Toivottavasti tämä Elina Makkosen hyvä kotiseutukirja saa monia selaajia ja lukijoita myös uusista jakokoskelaisista.
Lassi Saressalo
Tiedustelut: Jakokosken kyläyhdistys
Puhelin: 044 – 517 9539 (iltaisin ja viikonloppuisin)
Sähköposti: kylayhdistys@jakokoski.net