Historialliset rakennustyylit Laitilassa

Sillä silmällä Laitilassa

Vehmas, Jukka: Historialliset rakennustyylit Laitilassa. Laitilan Kulttuuriseura Walon julkaisuja 4, 2018. 60 s.

Laitila on vajaan yhdeksäntuhannen asukkaan kaupunki, jonka ohi ajaa Poriin Turusta mentäessä niin, että silmään jää vain kirkko ja Kukko-olutta ja laitilalaisia herkkulimonadeja tuottava Wirvoitustehdas. Kukosta taas mieleen tulee Laitila kananmunakaupunkina. Laitilan vaakunassakin on kukko, joka pitelee oikeassa jalassaan kovelia symbolina alueen vuosisataisesta ammattimaisesta puuastiateollisuudesta. Ollaan siis Vakka-Suomessa.

Laitilassa syntyneen tamperelaistuneen teollisuusneuvos Kustaa Hiekan lahjoituksen turvin Laitilaan valmistui vuonna 1937 Suomen maaseudun ensimmäinen kirjastotalo, joka palvelee nykyisin musiikin ja kuvataiteen opetusta. Laitilan Kulttuuriseura Walo ry on taas vuodesta 2008 saakka vaalinut, ylläpitänyt ja tukenut Laitilan kulttuurielämää. Yhdistys pitää majaa Kulttuurihuone Walossa, entisessä Raittiusseuran talossa, maan vanhimmassa seurantalossa, joka valmistui vuonna 1886, palveli rukoushuoneena ja sai uuden elämän kulttuuritalona. Sille myönnettiin vuonna 2016 Kotiseutuliiton Hyvän korjauksen palkinto. Jukka Vehmas taas on Laitilan kunnan kulttuurisihteeri, kulttuurintutkijan koulutuksen saanut paikallinen kulttuuriaktivisti. Heli Laaksonen muutti pois Laitilasta.

Tämän aasinsillan kautta päästään pieneen, kätevään ja mukana kulkevaan oppaaseen, jonka Jukka Vehmas on tuottanut. Hän on ilmeisesti halunnut kertoa sekä itselleen, laitilalaisille että muillekin, että rakennustyylejä löytyy muualtakin kuin niillä ylpeilevistä Helsingistä, Turusta ja Tampereelta.

Ja löytäähän niitä, kun osaa katsoa. Vehmaan kanssa päästään kävelemään kaupungin maalaismaista keskustaa edes taas, käytännössä kahta pääkatua, Keskuskatua ja Vihtorinkatua, joiden varrelle Laitilan merkittävät rakennuskulttuurin esimerkit osuvat. Kierroksen aikana Vehmas opettaa kanssakulkijaansa näkemään vanhoissa rakennuksissa (arkistokuvien kanssa myös niissä, jotka jo ovat kadonneet tai muotonsa lähes muuttaneet) tyylipiirteitä, jotka kytkevät ne kansallisiin ja kansainvälisiin rakennustyyleihin. Talonpoikaisen rakentamisen yhtenä piirteenä tuodaan läntinen empire 1800-luvun lopulta, satunnaiset kertaustyylien esimerkit, uusrenessanssia ja -gotiikkaa unohtamatta. Usein ei tavallinen kadunkulkija näitä piirteitä havaitse, mutta Vehmas osaa näyttää rakennusten hahmoista, materiaaleista ja pienistä yksityiskohdista vaikkapa ikkunoiden jaosta, ovien sijainnista ja niiden erityispiirteistä, mihin aikakauteen ja mihin tyyliin rakennus kuuluu – tai on kuulunut ennen ”modernisointia – tai purkua.

Kun sitten tullaan viime vuosisadalle, löytyy parikin vuosikymmentä suurten kaupunkien rakentamisesta myöhässä, mutta selvästi erottuvina ns. rakennusmestarijugendin piirteet erityisesti ikkunoissa, koristeluissa ja kattomuodoissa, klassismin yksitoikkoisuus ja suoraviivaisuus vaikkapa mainitussa Kustaa Hiekan lukutuvassa ja katuvieren liikerakennuksissa ja jugendin korvaavan funktionalismin tuoma yksityiskohtien toistuvuus, tasakattoisuus, laatikkomaisuus ja pelkkämuotoisuus. Funkiksesta tunnetuimpia lienevät maaseudun huoltoasemarakennukset.

Sotien jälkeen rakennettiin mallien mukaan. Jokaisesta Suomen suuremmasta keskustasta löytyy 1950-luvun tyyppikoulutalo ja rapattu, jo käytöstä jäänyt pieni pankkitalo ja vastaavanlaiset pientalot. Kunnes samanlaisuus sitten muuttuu osittain mielikuvituksekkaiksi, osittain tylsiksi arkkitehtuuriluomuksiksi, jotka nekin tulevat ja menevät. Mutta Pyhän Mikaelin keskiaikainen harmaakivikirkko 1400-luvun loppupuoliskolta se vain seisoo entisenlaisena pystyssä uhmaten kaikkia arkkitehtien uudennoksia.

Rakennusten ”näkeminen” vaatii hieman viitseliäisyyttä, julkisivuja on muuteltu, pienruutuikkunoita korvattu helppopesuisimmilla ruuduilla, lisävintilöitä on rakennettu eri suuntiin, kerroksia lisätty. Mutta jostain löytyy Jukka Vehmaksen opastamana aina se peruselementti, johon hän tarkentaa ohikulkijan katseen ja kertoo talon tyylihistorian.

Ja kun kirjan lopussa on kartta ja kun rakennukset mahtuvat vajaan neliökilometrin alueelle, on oudommallakin hyvä mahdollisuus lähteä omaksumaan pienen maaseutukaupungin rakennuskulttuurin kokonaisuus.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Laitilan Kulttuuriseura Walo: laitilanwalo@gmail.com