Hauhon historia, Pyhännän historia III ja Savon porstuassa, Pohjanmaan peräkamarissa

Virallista historiaa kolmin kerroin

Tilaushistoriakeskus on historia-alan yhteisöjen muodostama palvelukeskus, joka jatkaa vuonna1933 perustetun Paikallishistoriallisen toimiston työtä. Näin kertoo alan esite. Yksi keskeisistä työskentelyn muodoista on paikallishistoriallisten julkaisujen laaduntaminen tarjoamalla kirjoittajille tukea, opastusta ja suoranaista ohjausta.

Kun vuosikymmenien aikana on julkaistu käytännöllisesti katsoen jokaisesta Suomen kunnasta oma historiakirja – ja useampiakin –, on niiden rakenteesta juuri kyseisen ohjauksen vuoksi muodostunut varsin selvä kaanon, jota historiakirjoittajien ammattikunta pyrkii noudattamaan.

Satunnaiselle lukijalle tämä merkitsee sitä, että pitäjänhistoriat ovat rakenteeltaan raskaita, ei-narratiivisia tietopaketteja, joihin on kirjoitettu sisään lähinnä kuntien hallinnon rakenteita ja rakenteiden sisältöjä. Ne ovat pahimmillaan kuivaa historiaa, yksitoikkoista dokumentointia, tilastoja, nimiluetteloita, hallintorakenneanalyysejä, parhaimmillaankin näiden rinnalle tai lomaan on saatu jossain määrin kertovampaa otetta, kuntakertomuksia, joissa elävät ihmiset ja toimivat yhteisöt.

Teerijoki, Ilkka: Hauhon historia III. Hauho-Seura 2018. 920 s.

Hauhon pitäjän historian saaminen kattavaksi esitykseksi esihistoriasta nykypäivään on ollut pitkäaikainen työ. Y. S. Koskimiehen kirjoittama Hauhon, Luopioisten ja Tuuloksen historia I valmistui vuonna 1985 kyseisten kuntien kustantamana. Kun jatkoa ei tuntunut kuntien yhteistyönä syntyvän, päätti Hauho-Seura ryhtyä toimeen ja saikin julkaistua keskiajalta 1860-luvulle ulottuvan Hauhon historia II -teoksen, joka ilmestyi vuonna 2009 filosofian lisensiaatti Tiina Miettisen kirjoittamana ja filosofian tohtori Anneli Mäkelä-Alitalon täydentämänä ja toimittamana. Mutta vielä oli kirjoittamatta Hämeenlinnaan vuonna 2009 liitetyn Hauhon kunnan itsenäisen olemassaolon historia.

Muistettakoon, että mm. Suomen Kotiseutuliitto markkinoi 2010-luvun alun kuntaliitosbuumin yhteydessä voimakkaasti ajatusta, että uusilla kunnilla olisi velvollisuus saattaa liitoskuntiensa tarina loppuun siihen asti, kun kunta on lakannut olemasta itsenäinen toimija. Hauho-Seura olisi jo varmaan ilman tätä hoputustakin ryhtynyt toimeen, mutta kun kuntaliitosneuvottelut Hämeenlinnan kanssa alkoivat, sai kirjoitustyö vauhtia. Ja näin syntyi vuonna 2018 Hauhon historian kolmas osa, joka käsittää itsenäisen kunnan olemassaolon vuodesta 1868 vuoteen 2008. Kiitettävää on, että muiden tukijoiden ohella Hämeenlinnan kaupunki panosti historiateokseen vastuuntuntoisesti ja taloudellisesti, mikä osaltaan mahdollisti tämän vuonna 2014 aloitetut tutkimus- ja kirjoitustyön.

Voisin sanoa, että Ilkka Teerijoen tutkimustyö ja sen tuloksena syntynyt yhdeksänsataasivuinen pitäjänhistoria on pitäjänhistoriaa puhtaimmillaan. Se on ikään kuin Paikallishistoriallisen toimiston oppikirjan mukainen yksityiskohtainen, kuivahko historiakirja, joka ei juuri lavertele, mutta ei kertalukemalla havainnoiden jätä poiskaan mitään olennaista. Se on ammattihistorioitsijan ammattimaista työtä tarkkoine, sivuille sijoitettuine nootituksineen, loppusivujen lähdeluetteloineen ja henkilöhakemistoineen. Todettakoon, että Teerijoen kirjoittama Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917–1918 valittiin vuoden 2017 kotiseututeokseksi.

Leiviskä, Matti: Pyhännän historia III: teollisuuskunnan synty ja kehitys vuodesta 1960 vuoteen 2008. Pyhännän kunta 2019. 512 s.

Oulun yliopiston tohtorikoulutettava, Pohjanmaan asutushistorian tutkija, tietokirjailija Matti Leiviskä on muiden tutkimustensa ohella puurtanut viime vuosina reilut puolitoistatuhatta sivua kotikuntansa Pyhännän historiaa. Kunnioitettava saavutus. Hän julkaisi Pyhännän historia I: Kivikaudelta 1900-luvulle -teoksen vuonna 2015 ja samana vuonna ilmestyi myös Pyhännän historia II. Itsenäistymisestä vuoteen 1959. Ja nyt sitten on tuotu kunnan ja sen toimintojen kehitys tälle vuosituhannelle. Yhtä kunnioitettavaa on, että vielä viisikymmentä vuotta sitten kuihtumassa ollut kunta on päässyt nousemaan eläväksi ja tulevaisuuteen katsovaksi kunnaksi ja jaksanut kehitystyönsä ohessa myös tarjota asukkailleen ja Siikajokilaakson kulttuurielämälle nämä kolme laajaa historiakertomusta.

Olemukseltaan Leiviskän kirja sekin on varsin tavanomainen pitäjänhistoria. Se on tarkka kuvaus yhteiskunnan jokaiselta osalohkolta, täydennettynä niukahkolla kuvituksella ja monimutkaisilla kaavioilla ja tilastoilla. Ihan niin kuin paikallishistoriallisen tutkimuksen tuleekin olla. Mielenkiintoista viime vuosisadan lopulta on havaita, kuinka lähellä oli, että Pyhäntä ja Piippola – molemmat jossain määrin kituvia kuntia – olisivat liittyneet yhteen, mutta yleisen kannatuksen puutteessa asia kuitenkin haudattiin. Pyhäntä valitsikin 2000-luvulla toisen tien.

Kun naapurit Kestilä, Pulkkila, Piippola ja Rantsila ryhtyivät rakentamaan uutta kuntaa, Siikalatvaa, jäi Pyhäntä tästä liitosta pois.  Se lähti rakentamaan kuntaliitoksen sijaan yhteistyökuvioita mm. sosiaali- ja terveyssektorilla sekä elinkeinotoiminnan kehittämisessä naapurustoon syntyneen Haapaveden-Siikalatvan seutukunnan kanssa, mikä on taannut taloudellisen ja hallinnollisen vakauden. Vuonna 2019 jopa koko sosiaalipalvelutoiminta päätettiin ostaa Haapaveden kaupungilta. Vaikka vuosituhannen alun lama kuritti myös pyhäntäläistä yritystoimintaa, tuottivat rohkeat avaukset uuden teollisuus- ja yritystoiminnan kehittämiseksi tulosta, ja kunnan tulevaisuuden näkymiä voidaan pitää jollei hyvinä, niin ainakin lupaavina.

Rantala, Karoliina: Savon porstuassa, Pohjanmaan peräkamarissa. Pyhäjärven kunnan historiaa 1860-luvulta 2010-luvulle. Pyhäjärven kaupunki ja Pyhäjärven Jakokunta 2020. 400 s.

Toimittaja Karoliina Rantalan teos Pyhäjärven kaupungin historiasta poikkeaa edukseen perinteisistä paikallishistoriateoksista. Vaikka se sisällöltään noudattaa varsin uskollisesti paikallishistorioiden kaanonia, on se taitoltaan ja yleiseltä olemukseltaan jollakin lailla kevyempi, ehkäpä naisellisempi.

Sen taitto on värikkäämpi ja ikävänkin tuntuiset tilastot, diagrammit ja hallintokuviot sointuvat tavallista helpommin yleistekstiin, joka sinänsä on asiallista ja tarkkaa. Ehkäpä kirjoittajan journalistinen ammattitausta on antanut mielikuvitukselle enemmän liikkumatilaa ja kaiketi juuri se, että graafisesta suunnittelusta on vastannut alan todellinen ammattilainen, Henna Raitala, on myös edesauttanut teoksen lähestyttävyyttä.

Pyhäjärvi, ennen Pyhäjärvi Ol, on nykyisin asukasluvultaan Suomen toiseksi pienin kaupunki (Kaskinen on pienempi). Entinen maalaispitäjä koki kohtalaisen nousun vuonna 1958, kun sieltä onnekkaiden sattumien kautta löytyi huomattavan rikas kuparimalmiesiintymä ja Outokumpu Oy perusti sinne Pyhäkummun kaivoksen vuonna 1992. Samassa tulevaisuuden huumassa kunta päätti ryhtyä vuonna 1993 kaupungiksi ja otti nimekseen Pyhäsalmi. Mutta tuo nimi ei maistunut ja jo parin vuoden kuluttua palattiin Pyhäjärveksi, jossa asuu pyhäkkäitä.

Muuttuminen kaivosteollisuuskaupungiksi oli luonnollisesti tälle Pohjanmaan ja Savon rajoille olevalle seudulle radikaali muutos. Mutta kaikki kestää aikansa, nyt kaivosta ollaan ajamassa alas, sen 1444 metriä syvä kaivoskuilu käytävineen täyttynee lähivuosina vedellä ja kaivoskylä hiljenee – jolleivat sitten innovaatiot tuo jotain uutta tähän pikkukaupunkiin, jossa on yksi taajama ja yhteensä noin 5000 asukasta.

Rantala seuraa kunnon pitäjänhistorioitsijan tavoin kuntakokonaisuuden syntyä, hallinnon kehittymistä, elinkeinojen vähittäistä muutosta ja yhteiskunnallista elämää tarkasti, mutta hänen onnistuu tuoda mukaan historiafaktan rinnalle myös elävää elämää henkilökuvilla ja pienillä tekstilainauksilla, jotka elävöittävät kerrontaa.

Kuvakerronta on tekstiä tukevaa ja yhteistyö graafikon kanssa on ollut toimivaa – on mm. vältetty värikuvien käyttöä. Otsikoiden, anfangien ja taulukoiden punertava väri ja mattapintainen paperi ovat lukijan silmiä rauhoittavia. Lähdeviitteet on koottu loppuun luvuittain ja käytetty lähdeaineisto loppusivuilla varmistaa dokumentaatiotason.

Lassi Saressalo