Aho & Soldan: Suomi 1950-luvun väreissä

Mennyt maailma väreissä

Aho & Soldan: Suomi 1950-luvun väreissä, Finland i 1950-talets färger, Finland in 1950´s colours. Gummerus 2019. 168 s. Kuvat Claire Aho ja Heikki Aho, kuvavalinta Jussi Brofelt, teksti Henrik Meinander, esipuhe Tarja Halonen.

Vuonna 1924, vuotta ennen Claire Ahon syntymää, hänen isänsä Heikki Aho ja tämän veli Björn Soldan perustivat elokuvayhtiön Aho&Soldan, joka seuraavana reiluna kymmenenä vuotena tuotti lähes 400 dokumentti- ja mainoselokuvaa. Clairen isoisä oli kirjailija Juhani Aho. Isoäiti taas oli Venny Soldan, tunnettu kuvataiteilija.

Tästä yhdistelmästä Claire jo nuorena oppi kuvanteon taiteena ja taiteenteon valokuvina. Isoäidin opetuksia olivat kuvien sommittelu ja elävien yksittäisten kohteiden tuominen kuviin herättämään mielenkiintoa ja elämää. Elokuvavalmistamon elämässä mukana ollut tyttö ja nuori nainen oppi puolestaan valokuvaamisen tekniikan ja värivalokuvan mahdollisuudet. Hän olikin sitten ammatillisen värivalokuvauksen uranuurtaja Suomessa.

Nuorella Clairella oli mahdollisuus kierrellä 1930-luvulla ympäri Suomea setänsä ja isänsä kuvausmatkoilla. Tuolloin filmeihin tallentui Suomen ja suomalaisuuden kuva ennen toista maailmansotaa ja nämä kuvat mielessään aikuistunut Claire teki oman maanympärimatkansa 1950-luvulla. Jo vuonna 1951 hän tuotti oman elokuvansa Suomi – värien maa, joka nimensä mukaan oli värillinen dokumenttielokuva Suomesta ennen vuoden 1952 olympialaisia. Maasta, joka oli selvinnyt sodasta, asuttanut evakot, maksanut sotakorvaukset ja oli siirtymässä agraaritaloudesta teolliseksi kansakunnaksi.

Kirjaa varten Jussi Brofeldt kävi läpi tuhansittain äitinsä ottamia ja onneksi arkistoimia valokuvia. Ajatuksena oli kiertää sama maa, jonka Claire oli tyttösenä nähnyt 1930-luvulla ja kuvannut ammattikuvaajana 1950-luvulla. Kuvavalinta oli vaikea, mutta Brofeldt luotti vaistoonsa, muisti yhteistyön äitinsä kanssa vuosikymmenien varrelta ja lopulta otti huomioon ne kuvat. jotka suorastaan vaativat pääsyä mukaan. Mukana on myös joitakin Heikki Ahon valokuvia täydentämässä kokonaisuutta.

Teksti

Ilman historian professori Henrik Meinanderin tekstiä kirja olisi ehkä vain tavallinen, joskin huipputason valokuvateos. Vaikka mistään ei suoraan ilmenekään, saatan kuvitella, että Brofeldt oli rakentanut oman versionsa kirjasta, kuvakokonaisuuden, jonka jälkeen Meinander lähti rakentamaan kertomusta 1950-luvun Suomesta. Kertomusta, joka on asiapitoinen, mutta samalla luettavan kevyt ainakin sellaiselle, jolle 1950-luvun Suomi on lapsuuden elämää ja seuraava vuosikymmen aikuistumista.

Kuten tämän kirjoittajalle. ”Ai niin” -elämykset seuraavat toisiaan. Vaikka Meinander itse onkin syntynyt vuonna 1960, tavoittaa hän historian spesialistina ja hyvänä kirjoittajana Clairen valokuvien maailman oivallisesti. Kuvat siirtyvät tekstiin ja teksti kuviin, fakta asettuu mielikuviin, havaintoihin, joita Claire on valokuviinsa vanginnut.

Kuvaretki Suomeen

Matka alkaa Helsingistä, Itämeren tyttärestä. Kuvia hallitsee meri ja Kauppatori ja mummo istumassa lehtikioskissaan, myymässä Lekturia, Seuraa ja Elokuva-Aittaa. Satamassa ahdetaan vientitavaraa laivoihin, rannalla pestään mattoja ja opettajatar johtaa lapsia jossain Kaivopuiston rannassa johonkin. Kauppatorilla käydään kauppaa, rouvilla hatut päässä ja kiharretut hiukset. Jossain myydään mansikoita. Poika maistaa appelsiinia – kuorimattomana.

Suuret ikäluokat syntyivät välittömästi sodan jälkeen. Vuonna 1947 syntyi 108 000 lasta – silloin uskottiin tulevaisuuteen ja perheeseen. Samoihin aikoihin marssittiin demokratian nimissä, erityisesti vappuna. Työmies on työmiehen näköinen ja herra kulkee valkoisessa kesäpuvussaan, hattu päässä, kuten rouvallaankin. Plankkipoika tienaa pikkurahoja. Helsinki laajeni esikaupunkeihin, hiekkalaatikot olivat täynnään lapsia, äidit useinkin kotona heitä hoitamassa.

Kaupungin kadut täyttyivät vähitellen autoista. Mosset ja Volkkarit tulivat ensin, sitten Skodat ja Fordit. Itäautot olivat halvempia kuin läntiset, mutta niillä oli myös luokkatietoinen statusasema. Länsiautojen tuontia rajoitettiin, itäautot tulivat kauppavaihtona. Kuorma-autot olivat pieniä, pakettiautot pakettiautojen näköisiä.

Elettiin sääty-yhteiskunnan viimeisiä vaiheita. Herrat olivat herroja ja työväki työväkeä, duunareita, kotiapulaisia, hanslankareita. Maaseutu alkoi työntää väkeä kaupunkeihin. Ruotsiin ei vielä ollut asiaa tavallisella kansalla.

Claire Aho kuvasi myös olympiakisoja vuonna 1952. Silloin nähtiin Suomessa ensimmäiset neekerit, juotiin ensimmäisen kerran Coca-colaa ja Lonkeroa. Farkkuja jouduttiin odottelemaan vuosikymmenen puoliväliin – silloinkin ne olivat lähinnä lasten ja nuorten vaatteita. Naisilla oli leningit ja päällystakit. Sukissa oli saumat.

Maata kiertämään

Claire matkasi pois Helsingistä, käväisi Hangon rannoilla, Savonlinnassa, kuvasi maaseutua kuhilaineen, karjasavuinen, sisävesineen, punaisine taloineen, Kolin maisemineen. Mutta myös Turku tuli tutuksi, kuvakulma Aurajoen yli tuomiokirkolle on klassinen samoin kuin Tampereella näkymä Hämeensillalta Finlaysonille päin. Mutta kuvakulmia löytyy satunnaisilta mukulakivikaduilta, joilla ihmiset käyvät johonkin kassit kädessään.

Kuvia seuraa koko ajan Meinanderin katsaus maan historiaan ja 1950-luvun etnografiseen preesensiin. Hämeenlinnan kieppeillä tutustutaan Aulangon funkkikseen, Rovaniemellä asemakaavaan ja maisemaan Ounasvaaralta kohti Pohjanhovia, noustaan harjulle Lahtea tähyilemään, vedetään kapulalossilla linjuri yli joen ja matkustetaan vielä bussilla Turusta Porin kautta Vaasaan. Laukkuja pakataan auton katolle.

Claire mainosten maailmassa

Kirjan loppusivut kertovat paitsi Claire Ahon työstä mainoskuvaajana, ja myös mainosmaailman saapumisesta Suomeen ja samalla maan ”amerikkalaistumisesta”. Mellisatin-nimistä virkistysjuomaa saatiin apteekista – lieneekö sisältänyt amfetamiinia, kuten Hota-pulveri? Myös ihmismuoti muuttui, huippua oli nyt nuorekas, hoikka kaunotar, jonka kanssa myytiin mitä erilaisimpia tuotteita. Kansainvälisyyttä iskelmämaailmassa edustivat Brita Koivusen Suklaasydän ja Laila Kinnusen Lazzarella. Vespat ilmestyivät katukuvaan ja PikkuFiatit.

Mutta vuonna 1950 syntyi myös jotain ikuista. Paulig esitteli ensimmäisen Paula-tyttönsä – amerikkalaisen mallin mukaisesti. Hänellä oli päällä Sääksmäen kansallispuku.  Paula-tytöstä ja kuparipannusta tuli kansallisen nautintoaineen symboli. Nykyisin kuparipannu on valjastettu muuhun markkinointiin. Muistamme toki Tutti Frutti -jäätelöannoksen Valion baareissa, kuten myös Milkshaken. Uskallettu kuva oli kokovartaloliivimainos.

Televisio tuli Suomeen ja sitä katsoi mainoksissa osittaisperhe, Isä (kravatti kaulassa), äiti (neulomus kädessä) ja tytär. Poika vielä täydellisestä perheestä puuttuu. Teija Sopanen oli mainosikoni ennen TV-uraansa. Carita Järvinen näkyy matkustelleen Espanjassa, Ranskassa ja Italiassa ainakin mainoskuvassa, jota ilmeisesti on inspiroinut uuden ajan menevä nainen. Passivapaus Pohjoismaihin astui voimaan vuonna 1952.

Kirjassa riittää katseltavaa ja nuoremmalle sukupolvelle opiskeltavaa, kun yhdistelee historiakertomuksen kuvakavalkadiin. Vaikka Claire Ahon (ja Heikki Ahon) kuvat ovat teoksen myyvä elementti, en missään muotoa unohtaisi kiittää Henrik Meinanderin laajaa kertomusta 1950-luvun Suomesta.

Kirjan lopussa on mielenkiintoinen kronologinen kertomus vuodesta 1861, jolloin Clairen isoisä Juhani Aho syntyy, vuoteen 2019, jolloin tämä kirja syntyy. Claire kuoli vuonna 2015. Kronologiasta selviää myös, miksi Heikki Aholla ja Björn Soldanilla on eri sukunimet.

Lassi Saressalo

Teosta myy mm. Suomalainen Kirjakauppa