Tonttu. Tarua ja totta

Uskokoon ken haluaa

Kansanuskon tutkijoiden ikuisuuskeskustelunaihe, uskovatko ihmiset yliluonnollisiin olentoihin vai ovatko ne totta, nousee esiin, kun syventyy Heikki Sauren uusimpaan teokseen. Jo alaotsikko Tarua ja totta kertoo samasta epävarmuudesta. Ovatko supranormaalit olennot, niiden kohtaaminen ja niistä kertominen faktaa vaiko uskomusmaailmaan liittyvää fiktiota?

Miten yliluonnolliset kohtaamiskertomukset muuttuvat tarinoiksi vai muuttuvatko tarinat supranormaaleiksi elämyksiksi. Itse asiassa Saure ei tähän vastaa, mutta herättää toki kysymyksen.

Saure, Heikki: Tonttu. Tarua ja totta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kirjokansi 191. 2019. 315 s.

Kun vilkaisee Sauren teoksen sisällysluetteloa, hieman yllättyy. Sieltä puuttuu yksi keskeisimmistä alan teoksista, Marjatta Jauhiaisen Suomalaiset uskomustarinat. Tyypit ja motiivit. Tarkistettu ja laajennettu laitos Lauri Simonsuuren teoksesta Typen und Motivverzeichnis der finnischen mythischen Sagen (FFC No. 182. Helsinki 1961) Helsinki 1999.

Se on laaja, koko Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uskomustarina-aineiston tiivis tyyppiluettelo, joka toimii sekä tarinaston jäsentäjänä, että tarjoaa esipuhetekstissään tiiviin, mutta selkeän esityksen siitä, mistä Saure on kirjansa sisällön ammentanut. Olisi kannattanut tutustua.

Kyse on tarinoista, joissa keskeisenä tapahtumana on ihmisen ja kulttuuripaikan tai luonnonhaltijan kohtaaminen tahi haltijoiden keskinäinen toiminta. Lisäksi tyyppiluettelo sisältää myös muuta supranormaalia motiivistoa kuten vaikkapa varallisuudenkartuttajat, maahiset, supranormaalit eläimet, unet, enteet, kuolemaan liittyvät tarinat ja vaikkapa kummitukset.

Haltijat/tontut

Sauren aineiston keskiössä ovat kulttuuripaikkojen haltijat, joita hän sitten lähtee esittelemään yhteisen tonttu-nimikkeen alla. Tonttu johdetaan yleisesti germaanisperäisestä tomte-termistä. joka viittaa paikkaan ja sen hallintaan. Hänen aineistonaan ovat pääasiallisesti Kansanrunousarkiston keruiden (vuodet 1935, 1958 ja 1961) uskomustarinakortistot, jotka luonnollisesti kuvaavat uskomusmaailmaa edellisiltä vuosikymmeniltä, käytännössä sotien välisen ajan agraariyhteiskunnassa.

Tämä tuo oman mausteensa tekstiin, koska Saure nykypäivän ihmisenä muistaa aina välillä huomauttaa, miten ennen on osattu elää luonnon kanssa yhdessä ja pitää myös haltijoita luonnollisena osana ihmisen kokemusmaailmaa. Ja oikeaoppisesti aina välillä tulee moraali-isku nykyihmiselle luonnon kunnioittamisesta ja ekologisesta oikeinelämisestä. (Samaanhan päättyvät aina television luonto-ohjelmat.)

Tarinamotiivistojen perusteella Saure aivan oikein johtaa nykypäivän tonttumaailman kulttuuripaikan haltijoihin. Nämä olivat (ja ovat?) ihmisyhteisön kanssa eläviä olentoja, joiden tehtävänä haltija-nimityksen mukaisesti on pitää huolta omasta reviiristään ja estää vaikkapa ihmisen tyhmyydet ja tilan ja sen funktioiden loukkaaminen.

Haltijat ovat (olleet?) moraalinvartijoita, valppaita omaisuuden suojelijoita, vartijoita, auttajia, mutta väärin kohdeltuina ja ihmisen tahallisten väärinkäytösten havainnoijina rankaisevia, pelottavia, jopa väkivaltaisia. Kodinhaltija valvoo kotimiljöötä, riihenhaltija riihityöskentelyä, myllynhaltija myllyn oikeaa käyttöä, saunanhaltija tapakulttuuria ja moraalia – johonkin ovat jääneet talli- ja aittatonttu sekä kirkonhaltija, joilla niilläkin on oma roolinsa. Taustalla häivähtää maailmankuva, jossa jumaluudet olivat lähellä.

Haltija tarkastuskierroksella

Jouluperinne

Luonnollista on, että joulukulttuurimme myötä joulutonttu saa erikoiskohtelun. Sen olemassaolo on johdettavissa suoraan kodinhaltijaan, ja siihen liittyvää tapakulttuuria pidämme edelleenkin yllä, vaikka jättämällä jouluyönä ruokaa pöydälle tonttujen syödä (jouluruokaa tarjoo kunnon väki – sen jo tonttu raostansa näki), siis uhraamalla haltijalle. (Tosin kyse on myös ikivanhasta tavasta jättää ruoka paaston päätyttyä yölläkin saatavaksi.) Samalla tavalla on jätetty uhri riiheen, talliin, navettaan tai saunaan haltijaa varten.

Saure rakentaa joulutonttua lähinnä skandinaavisista lainoista, mutta ei esimerkiksi huomaa tuoda esiin haltijan ja tontun yhteistä attribuuttia, lyhtyä, jota haltija/tonttu kantaa öistä valvontaansa tehdessään. Punanutut olivat ennen harmaita tai vihreänharmaita (muistattehan koulun harmaanuttuiset tontut joulunäytelmässä) – tämä väri tulee tanskalaiselta julenisseltä, samoin hänen punainen lakkinsa – muistetaanhan Jeppe Niilonpojan asusteet.

Joulupukki on muuttunut alun oikeasta pukista eri transformaatioiden kautta naamiomieheksi, rumaksi olennoksi, jonka on sitten korvannut amerikkalaista virvoitusjuomaperinnettä tarjoava punanuttu. Tämä osa Sauren teosta on vakiintunutta jouluperinteen esittelyä ja taustojen hakemista, mutta myös hieman ilkikurista kerrontaa pikkujoulujen ”tonttuilusta”.

Joulutonttu, huom. puukengät                                    Ruokauhri tallitontulle

Uskon asia?

Kun yllä on kirjoitettu ”uskomisesta” haltijoihin ja tonttuihin, voi kaiketi todeta, että joulupukkiin uskotaan niin kauan, kuin uskominen on mahdollista. Tämä on todellinen, jossain määrin pelottava olento, joka tuo lahjoja niille, jotka niitä ansaitsevat. Ja joulun allahan tontut kulkevat kurkkimassa ja vakoilemassa lasten käytöstä. Jossain vaiheessa karu todellisuus sitten paljastuu.

Mutta haltijoihin uskominen entisessä agraarikulttuurissa on hieman eri asia. Kun ja koska haltijoita nähtiin ja koettiin, ne olivat olemassa. Ja koska ne olivat olemassa ja niiden funktiot tunnettiin, niitä nähtiin ja koettiin. Ne olivat osa kognitiivista maailmaa, osa elämänpiiriä ja ilman niitä olisi elo ollut hankalampaa; nehän hoitivat hommansa, kun niitä oikein kohdeltiin.

Mutta auta armias, jos niitä kohdeltiin väärin, rangaistus tuli välittömästi ja saattoipa haltija jopa jättää paikkansa ja näin uhka pahasta saattoi konkretisoitua. Mielenkiintoisesti Saure tuo esiin uudenkin samanlaisen funktionaalisen ”haltijan”, Wi-Fin, joka kummallisesti vaikuttaa arkiseen elämäämme ja joka havaitaan aina silloin, kun se lakkaa toimimasta, kun on kriisitilanne.

Tontuista haltijoihin

Saure laajentaa tonttumaailmansa myös kulttuuripaikkojen ulkopuolelle. Tässä tulisi olla harkitsevampi. Tokihan luonnonpaikkojen haltijat hekin ovat kiinnittyneitä omaan reviiriinsä, metsään, järveen, jokeen, koskeen, lampeen ja valvovat aluettaan. Niiden takana on kuitenkin paljon läheisempi suhde luonnonjumaluuksiin kuin kulttuuripaikan haltijoilla, tontuilla.

Nyt ollaan siinä ihmisen ja ympäristön suhteessa, jossa supranormaalin olemassaolo liittyy funktionaalisesti vieraampaan elementtiin kuin ihmisen itsensä rakentamaan asuin- ja työympäristöön. Siksipä luonnonpaikkojen haltijoille ei uhratakaan samalla tavalla kuin kulttuuripaikan haltijoille. Niille osoitettu huomio on pikemminkin anovaa, rukouksenomaista ja anteeksipyytävää ihmisen saapuessa haltijan hallitsemaan elementtiin.

Metsänhaltija huolehtii omasta omaisuudesta ja suo sitä pyytäjälle, niin kuin tekee vedenhaltijakin. Taustalla häämöttävät Tapio ja Ahti. Koskessa asusteleva näkki taas mielellään houkuttelee ihmisen luokseen soitollaan ja saattaa hänet napata kosken syövereihin. Ja vedenhaltija suurine rintoineen on eroottisesti houkuttava, niin kuin on erämiehen nuotiolle saapuva metsänneitsytkin.

Ihan sitten muuta supranormaalia

Mutta kauas ollaan tontusta etäännytty, jos Jäämeren meriraukka, hukkuneen kalastajan siunaamaton olemus nähdään osana tonttumaailmaa. Levottomat vainajat ovat kokonaan toista maailmaa. Eivätkä siihen maailmaan kuulu maahisetkaan, Eevan aikoinaan maan alle kätkemät lapset, joiden Jumala sinne käski jäädä ja oman maailman sinne perustaa vain harvoin maanpällisen ihmisen kohdatakseen.

En tähän tonttumaailmaan laskisi mukaan saamelaiskulttuurin staaloakaan, ulkoista uhkaa, joka samastuu voimakkaasti vainolaistarinastoon, enkä peikkoa, joka vuoressaan asuu ja edustaa jotain aivan muuta kuin haltija/tonttukulttuuria samoin kuin serkkunsa menninkäinen. Ja päivänsäde, keijukainen, eurooppalainen suora laina on sekin muuta maailmaa, sen sijaan tänne muitten joukkoon sijoitettu rajanhaltija on selvästi reviirinvartija ja rajarikkomuksen oikaiseva moralisti.

Kaukana tonttujen maailmasta on myös para, varallisuuden kartuttaja, joka voidaan luoda keinotekoisesti ja kuulukin sitten jo magian piiriin. Sen olemassaolo taas perustuu ihmisen yhteen perusluonteenpiirteeseen, kateuteen, joka panee liikkeelle kaikki voimat saadakseen itselleen omaa osansa enemmän onnea.

Nämä tonttumaailman ulkopuoliset supranormaalit hajottavat Sauren hyvin alkaneen teoksen aivan turhaan sen viimeisillä sadalla sivulla. Olisi pitänyt käydä keskustelua kustannustoimittajan kanssa vähän pitempään ja saada kustannusjohtaja lupaamaan uutta julkaisua, johon olisi sitten voinut kunnolla satsata ja tarjota samanlaista hyvää kerrontaa kuin ensimmäisellä kahdella sadalla sivulla.

Lassi Saressalo