Parasta aikaa

Kuva on sana – sana on kuva

Tiitola, Pasi (kuvat), Vaismaa, Marketta (teksti, toimitus): Parasta aikaa. Pälkäne omin silmin. Pälkäneen kunta 2017. 101 s.

Pälkäneen tuntee aika moni. Rauniokirkko, jota ei tunnuta saatavan katetuksi, Aapiskukko – Suomen ensimmäinen täyden palvelun liikenneasema, Aitoon kirkastusjuhlat – nyt jo sivistyneet, Sappeen hiihtokeskus. Ja sotahistoriasta kiinnostuneet tuntevat myös Kostianvirran, jossa taisteltiin isonvihan yksi ratkaisutaisteluista lokakuussa 1713.

Pälkäne on aurinkoinen kunta, sen vaakunakin sen kertoo. Vaakunan suunnitteli Gustaf von Numers ja sen selitys kuuluu: ”sinisessä kentässä hopeinen, kultaemiöinen lumpeenkukka”.

Yhtä aurinkoisen leppoisa ja kaikkiaan kaunis on Pälkäneen kunnan edustusteos. Kunnanjohtaja Janita Koivisto kertoo kunnan haluavan kirjan kautta tarjota selkeän subjektiivisen näkemyksen Pälkäneestä. Ja teoksen kuvasydämen rakentaja, valokuvaaja Pasi Tiitola taas haluaa tarjota katsojalle kuvia, jotka eivät olisi ihan tavanomaista turistikirjakuvitusta. Hän haluaa, että kirjan kuvat olisivat hänen kokemuksensa Pälkäneestä, joka myös on ollut hänen koulupitäjänsä.

Kumpi sitten on ensin – kuva vaiko sana. Sitä miettii usealla sivulla, kun syventyy Marketta Vaismaan aforistiikkaan. Kuva ja sana elävät tässä teoksessa harmonisessa symbioosissa – kauniina toisiaan tukien. Kun oikealla on kuva juhannuskokosta, kertoo teksti vasemmalla: ”Minäkö muka uskoisin juhannustaikoihin? Nukun aina vasemman jalan sukka väärin päin jalassa.”

Tai kun sateisella hautausmaalla saattoväki seisoo hartaana monenkirjavien sateenvarjojensa alla mustissaan, saattaa teksti todeta: ”Niin paljon elämää täällä kuolleiden maassa.” Punapukuinen tumma nainen – Marketanko alter ego – kävelee kohti Pälkäneen rauniokirkkoa matkalaukku kädessään, punaisissa kengissään. ”Maisema on tuttu. Katse ei ole kuluttanut sitä. Vain maisema minussa muuttuu.” Vaismaa ei itsestään kirjassa numeroa tee. Ei kerro olevansa kirjailija, lastenkirjojen kääntäjä, kulttuurintuottaja, kriitikko. Hän antaa tekstiensä puhua.

Tuossa tiellä Pälkäneen rauniokirkolle, sivulla 39, tämä punapukuinen juuri tuleekin kirjan kuviin mukaan. Siinäkö tekijät ovat toisensa havainneet, löytäneet ja yhteen ajatuksensa laittaneet?

Pasi Tiitola pyrkii saamaan kuviinsa mahdollisimman paljon ihmisiä – näistä syntyy hänen pälkäneläisyytensä. Onneksi kuva rauhoittuu välillä yhteen henkilöön, eläimeen, puhtaaseen maisemaan. Muutoin olisi Pälkäneestä ehkä tullut liian eläväinen, liian tavallinen. Nyt kirjassa voidaan välillä pysähtyä.

Kun hymyilevä lippalakkimies ruskeanvihreässä puserossaan tervehtii sinua kättään nostamalla, voi hänen hyvinkin kuulla ajattelevan: ”Me olemme sellaista välinpitämätöntä kansaa. Emme suotta pidä väliä toisiin ihmisiin.”

Me pälkäneläiset.

Lassi Saressalo