Palkkana pelko ja kuolema
Hybris ja nemesis
Kamppinen, Ossi: Palkkana pelko ja kuolema – Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat. Docendo 2019. 314 s.
Viimeistään Antti Tuurin romaani Ikitie (Otava 2011) ja siitä tehty samanniminen elokuva vuodelta 2017 toivat Karjalan suomalaisten kohtalon kaikkien suomalaisten ulottuville. Tokihan sotienvälisestä Venäjän Karjalasta on runsaastikin tutkimustietoa ja kaunokirjallista kerrontaa, mutta kokonaisuus on kuitenkin jäänyt verraten ylimalkaiseksi tiedoksi ilman syventävää käsittelyä.
Nyt tätä kokonaisuuden puutetta on paikannut Ossi Kamppisen perinpohjainen tutkimus Neuvosto-Karjalan suomalaisten taloudellis-kulttuurisesta noususta 1920-luvulta alkaen ja saman ilmiön äkillisestä tuhosta Stalinin vainojen aikana 1930-luvun lopulla.
Kamppinen ansioituneena historioitsijana on läksynsä hyvin lukenut. Hänen tausta-aineistonaan ovat paitsi asiasta aiemmin julkaistu keskeinen tutkimuskirjallisuus myös arkistoaineistot niin Suomessa kuin Venäjällä (niiltä osin kuin niihin on ollut pääsyä) sekä muutaman noita vuosia vielä muistavan henkilön haastateltu muistitieto. Kirjoittaja käyttää käsitettä Gyllingin Karjala tarkoittaessaan sitä kokonaisuutta, joka on tunnettu käsitteillä Karjalan työkansan kommuuni ja Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta (KASNT).
Nimitys antaa kunniaa punapakolaisena Ruotsin kautta Neuvosto-Venäjälle hakeutuneelle, valtiomieheksi kehittyneelle tilastotieteilijälle, Suomessa sosiaalidemokraattiselle kansanedustajalle. Gyllingin ympärille ja hänen ansiostaan Neuvosto-Karjalaan rakentui hallinnollinen kokonaisuus, jossa suomalaisten osuus väestömäärällisesti oli pieni, mutta vaikutukseltaan ja laadullisesti suuri.
Suomalaisten tulo Karjalaan
Taustaksi lukijalle Kamppinen kertaa Neuvosto-Karjalaan suuntautuneen suomalaisen muuttoliikkeen peruselementit. Jo ennen Suomen sisällissodan loppuratkaisuja oli Suomesta 1800-luvulla lähinnä Pietariin suuntautunut voimakas työperäinen muuttoliike, jonka rönsyjä ulottui myös Karjalaan. Merkittävimmät väestöliikkeet tapahtuivat punakapinan epäonnistuttua, kun noin 15 000 punaista, miestä ja naista, pakeni tappiota ja uhkaavia jälkiseuraamuksia Neuvosto-Venäjälle. Tämän joukon miehistä suuri osa ohjattiin puna-armeijaan, jossa he Venäjän sisällissodassa kärsivät suuria tappioita.
Mutta merkittävä osa pakolaisista suuntautui Karjalaan ja asettui sinne. Toinen laaja siirtymä Suomesta Neuvostoliittoon tapahtui 1930-luvun alkuvuosina, jolloin pääasiassa Kaakkois- ja Itä-Suomesta suuntautui työperäistä, osin poliittista vainoa pelkäävien työikäisten maahanmuuttoa, joka kuitenkin pääosin ohjattiin työkeskuksiin Karjalan ulkopuolelle. Pienempiä Suomesta lähteneitä muuttoliikkeitä olivat ns. Läskikapinan aikaiset rajanylitykset, jolloin punaisen kiihotustyön yllyttämät savottalaiset nousivat esivaltaa vastaan, mutta huomasivat paremmaksi siirtyä rajan yli itään. Unohtaa ei sovi myöskään itärajan tuntumasta rajan toiselle puolelle siirtyneitä kutsuntapakolaisia vuonna 1918, joista satoja nuorukaisia jäi palaamatta.
Näitä viimeksi mainittuja ei Kamppinen mainitse. Näiden Suomesta tulleiden lisäksi Karjalaan saapui 1930-luvun alussa 6000 amerikansuomalaista, jotka tulivat rakentamaan sinne omaa utopiayhdyskuntaansa. Kaiken kaikkiaan suomalaisten osuus Karjalassa oli yllättävän pieni. Kun KASNT:n 223 000 asukkaista 54 prosenttia oli venäläisiä, 41 prosenttia karjalaisia ja 4 prosenttia vepsäläisiä, oli suomalaisia vain puoli prosenttia. Miten tämä vähäinen joukko saavutti sellaisen aseman, joka sille 1920-luvun aikana muotoutui? Tähän Kamppinen hakee vastausta seuraavilla sivuilla.
Gyllingin Karjala
Leniniläisen kansallispolitiikan mukaan myös pienille kansoille tuli suoda oikeus omaan kulttuuriin, jopa autonomiaan. Tätä hänen ajattelussaan pidettiin kuitenkin välivaiheena, tulihan kommunistisen yhteiskunnan lopulta perustua kansallisuusajattelusta vapautuneeseen uuteen neuvostoihmiseen. Neuvosto-Karjalan syntymisen keskeinen alkusysäys oli kuitenkin reaalipoliittinen. Kun rauhanneuvottelut Tartossa 1920 alkoivat, suomalaisten mielessä häämötti laajojen karjalaisten alueiden liittäminen Suomeen tai ainakin turvallisuusvyöhykkeen luominen Muurmannin radan ja Suomen itärajan välille.
Kun tämä ei onnistunut, vaadittiin karjalaisille jonkin tasoista autonomiaa. Tähän vastauksena Neuvosto-Venäjä kaivoi esiin Edvard Gyllingin jo vuonna 1919 kehittämän ajatuksen Venäjän Karjalaan perustettavasta alueesta, johon suomalaiset punapakolaiset olisi sijoitettu. Näin sitten osana rauhanneuvotteluja Neuvosto-Venäjä saattoi esittää, että se oli kesäkuussa 1920 perustanut ”Karjalan työkansan kommuunin”, joka vastasi suomalaisten esittämää Karjalan autonomista aluetta. Neuvosto-Venäjän kannalta ratkaisu merkitsi sitä, että se saattoi nyt suítsia karjalaisen väestön nationalistisia pyrkimyksiä ja halua liittää Karjalan alueita Suomeen.
Poliittisesti ehkä keskeisintä oli, että luomalla autonominen ”suomalais-karjalainen alue”, voitiin luoda myös otollista maaperää toimia punaisen Pohjolan vallankumouksen tukialueena, josta vallankumous voitaisiin levittää Suomeen ja muihin Pohjoismaihin.
Autonomisen alueen luominen ei toteutunut ilman ristiriitoja. Kun kommuunin virallisiksi kieliksi säädettiin suomi ja venäjä (karjalan kielet, vienankarjala ja aunuksenkarjala eli livvi sekä vepsä laskettiin suomen kielen murteiksi). Venäläinen virkakoneisto vastusti uudistusta ja kiista eteni niin pitkälle, että jäljelle jäi vain kaksi mahdollisuutta – joko lähettää suomalaiset pois Karjalasta tai antaa heille kiistaton mandaatti Karjalan kommuunin johtamiseen.
Lopullisesti asian ratkaisi kansallisuusasiain komissaarin Josif Stalinin asettuminen suomalaisten taakse. Näin suomi ja venäjä olivat tasavertaisia kieliä Karjalassa ja suomalaisesta kulttuurista tuli Karjalan kansallisen kulttuurityön perusta. Karjalaisten sijaan Karjalaa johtivat nyt suomalaiset. Kamppinen kirjoittaakin: ”Punapakolaisista tuli Moskovan tuella punaisia siirtomaaherroja.”
Yksi jäi kuitenkin Gyllingiltä vielä saamatta. Hänen tavoitteenaan oli, että Karjalan alue saisi neuvostotasavallan statuksen. Tämä toteutuikin osana Neuvostoliiton laajaa perustamisjärjestelyä vuonna 1923, jolloin muodostettiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.
Karjalaan liitettiin myös Äänisen takainen Puudošin alue. Tasavallan hallintomalli rakennettiin luonnollisesti neuvostotasavaltojen yleisen hallintomallin mukaiseksi ja Gyllingin toinen haave: saada tasavallalle oma perustuslaki, hautautui. Hallintouudistuksessa säädettiin myös karjalan kieli tasavallan kolmanneksi viralliseksi kieleksi.
Gyllingin ajatusmaailmassa eli taustalla kaikkien suomalaisten yhdistäminen yhteen kansakuntaan. Suomalaisilla hän lähinnä tarkoitti paitsi entistä isänmaataan myös Karjalan kansaa, inkerinsuomalaisia sekä epäröiden myös vepsäläisiä. Hänen näkemyksensä mukaan näistä kansoista oli luotavissa suuri ja yhtenäinen sosialistinen Suomi. Suur-Suomi -ajatusta tuki myös omalla tavallaan vuonna 1925 perustettu kansallinen, Karjalan erillinen jääkäriprikaati, jolla oli varuskunnat Petroskoissa, Aunuksessa ja Karhumäessä.
Sen asevelvolliset kutsuttiin suomalaisista, karjalaisista, inkeriläisistä ja vepsäläisistä. Prikaatin komentajana toimi punaupseerikoulutuksen saanut entinen punapäällikkö Egolf Mattsson – Ahvenanmaalta aikoinaan maailmalle lähtenyt. Hän halusi tehdä prikaatistaan puna-armeijan valiojoukon ja soveltaa koulutuksessa suomalaista jääkärikoulutusta.
Valtakunnan autonomisuutta Gylling työtovereineen, joista merkittävin oli ensimmäiseksi sihteeriksi ylennyt pietarinsuomalainen Kustaa Rovio, halusi korostaa erilaisilla, joskin toteutumattomilla suunnitelmilla. Oli kehitetty muun muassa ajatus tasavallan rajojen ulottumisesta Murmanskiin, jolloin saataisiin sula satama ulkomaanvientiä varten.
Ajatuksena oli myös oman rahayksikön luominen tasavallalle, kuten myös Petroskoin kaupungin nimen suomalaistaminen. Nämä ajatukset eivät toteutunet, mutta niillä saattoi olla ratkaiseva merkitys tasavallan ja sen keskeisten johtajien myöhemmissä vaiheissa.
Amerikansuomalaisten tulo
Tasavallan talous perustui pääasiallisesti metsätalouteen sekä sitä tukevaan maatalouteen. Metsätalous käsitti pääsääntöisesti vain alkutuotannon, raakapuun hakkuut ja kuljetukset edelleen jalostettavaksi. Tässä mielessä Karjala oli poikkeus yleisestä talousajattelusta, vaikka sen talous kytkettiinkin osaksi yleisliittolaista budjettia, perustui Karjalan tulorahoitus omiin tuloihin ja sille jäi oikeus päättää menojensa kohdistamisesta, eikä sen talous siis perustunut keskushallinnon jakamaan tulotalouteen.
Tasavallan vaikeaa työvoimapulaa helpottamaan aloitettiin voimakas värväystyö Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Amerikansuomalaisia, lähinnä työväestöä ja pienviljelijöitä houkuteltiin Neuvostoliittoon rakentamaan työläisten paratiisia. Parhaiten tämä tapahtuisi muuttamalla omaisuus käteiseksi ja tuomalla maatalous- ja metsätyövälineet ja -laitteet muuttokuorman mukana Karjalaan. Värväys onnistuikin ja noin 6300 amerikansuomalaista saapui toivorikkaana rakentamaan suurta sosialistista tulevaisuutta.
Amerikansuomalaisten osuustoimintaan oppineiden tulolla Karjalaan oli muuttajamääräänsä suurempi vaikutus. He toivat mukanaan uusia työmuotoja, uutta ja uusia työtapoja niin maanmuokkaukseen, rakentamiseen kuin metsätalouteenkin. Pokasaha korvasi venäläisen justeerin, halkaisukirves venäläisen kapeateräisen veistokirveen, metsätyö muuttui ympärivuotiseksi, metsätyöpunktit rakentuivat itsekannattaviksi ja olosuhteiltaan inhimillisiksi.
Karjatalouden uudet menetelmät lisäsivät tuottavuutta. Maatalouden yleisliittolainen kollektivisointi, joka alkoi vuonna 1929, oli otollinen osuustoiminta-ajatukselle, varsinkin, kun Neuvostoliitossa oli sotakommunismin kauden jälkeen siirrytty ns. NEP-talouteen, joka salli tietyin rajoituksin myös mm. kollektiivien liiketoiminnan.
Kamppinen esittelee laajalti eri osuuskuntatilojen toimintaa ja ottaa keskeiseksi esimerkikseen Aunuksenkaupungin liepeille joutomaalle raivatun Säde-kommuunin. Siitä käytettiin käsitettä kommuuna, kommuunin eli kolhoosin sijaan. Tämä ero merkitsi osuustoiminnallisen ajattelun tuomista kollektivisointiprosessiin.
Osuuskuntaan saattoi päästä ostamalla siitä osuuden, osuuskunta huolehti osakkaittensa käytännön tarpeista, ja työstä saatu palkka perustui tasapalkkaukseen. Osuuskunnalla oli omat lastentarhansa, koulunsa, kulttuuripisteensä kirjastoineen, punanurkkansa jne. Osuuskunnan jäsenet olivat aluksi amerikansuomalaisia, joita värvättiin suoraan ison veden takaa, loppuvaiheissa jäseneksi pääsivät myös karjalaiset.
Säde oli eräänlainen mallitila, jonka toimintaa käytiin katsomassa kauempaakin. Samanlaisia, joskin pienempiä osuuskuntakommuuneja oli myös muualla tasavallassa sekä muuallakin ympäri laajaa neuvostomaata.
Rakentamisen uusi malli
Amerikansuomalaisten vaikutus ulottui myös Karjalan infrastruktuurin rakentamiseen. Erityisesti rakennusteollisuudessa oli uusille tekemisen malleille kysyntää. Amerikoissa oltiin opittu tehokkaaseen rakentamiseen, hirsirakentaminen oli muuttunut lautaelementtirakentamiseksi, vanhat venäläiset tavat osoitettiin ja osoittautuivat tehottomiksi. Tämä herätti luonnollisesti närää venäläiseen rakentamistapaan tottuneiden joukossa. Suomalaiset perustivat rakennusosuuskuntia, joista suurin oli nimeltään Rakentaja.
Sitä vastaan hyökkäsi valtion rakennustrusti Karelstroi, joka menetti urakoita amerikansuomalaisille rakentajille. Mutta Punainen Karjala – tasavallan valtalehti kuten muutkin suomenkieliset lehdet hehkuttivat uusia innovaatioita niin rakentamisessa kuin maataloudessakin. Näistä kiistoista ja suomalaisen rakennustavan innovoivasta vaikutuksesta Kamppinen tarjoaa hyviä esimerkkejä.
Rakentajilla ja muillakin eri työnjohtotehtävissä olevilla oli kuitenkin suuri kulttuurinen ongelma. Kyse oli perinteisen karjalaisen kulttuurin mukainen kirkkopyhä- eli praasniekkaperinne. Karjalaiset työntekijät niin rakennuksissa ja yleisissä töissä kuten myös maataloudessa lähtivät viettämään suuria ja pieniä praasniekkojaan työnantajan mielestä liiankin usein ja hanakasti. Syntyi rokulipäiviä, jotka taas hidastivat tehokkuuteen pyrkiviä osuuskuntia. Nyt yhdistyivät kapitalistinen työn tehokkuusvaatimus bolševistiseen uskonnonvastaiseen kamppailuun!
Kulttuuria ja vapaa-aikaa
Myös vapaa-ajan vietossa syntyi eroja suomalaisen ja venäläisen väestön välille. Amerikansuomalaisilla oli mahdollisuus passiensa turvin hakea kulutustavaroita myymälöistä, joihin ei kantaväestöä ollut asiaa. Tästä syntyi paitsi eripuraa myös jonkinasteinen pimeän markkinan alue. Suomalaiset viihtyivät omissa porukoissaan vapaa-aikoina. Ravintoloissa tanssittiin amerikanmusiikin tahdissa ja amerikansuomalaisten naisten vapaamielinen käyttäytyminen herätti huomiota. Käytiin kulttuuriharrastuksissa mm. omakielisessä teatterissa, urheiluseuroissa, pelattiin jopa amerikkalaista peispalloa, lainattiin omakielistä kirjallisuutta kirjastoista, milloin ei ostettu sitä kirjakauppojen suomenkielisiltä hyllyiltä.
Kun Gyllingin tavoitteena oli Karjalan karjalaistaminen, merkitsi se käytännössä karjalaisten suomalaistamista, sivutuotteena tuli suomalaisten amerikkalaistaminen. Suomenkielisyyden rinnalle nousi käsite kansankielisyys – suomenkielisyys. Perustettiin kustannusosuuskunta Kirja tuottamaan suomenkielistä kirjallisuutta – myös karjalaisille. Elettiin suomalaisen Gyllingin Karjalan loistoaikaa.
Hybristä seurasi nemesis
1930-luvun puolivälissä alkoi tuntua siltä, että venäläinen neuvostoyhteiskunta oli saanut tarpeekseen leniniläisestä kansallisuuspolitiikasta. Rajansa kaikella! Kulttuuriset ja venäläistämis- tai oikeammin yleisliittolaistamistoimenpiteet kohdistuivat laajalti pienkansoihin ympäri laajan Neuvostoliiton. Koulujen opetuskieleksi määrättiin venäjä ja mm. lasten koulukirjat, vaikka saattoivatkin olla kansankielisiä, kirjoitettiin kyrillisin kirjaimin. Näin saatiin lukutaidon alkeet venäläistettyä. Suomalaisista tämä koski ensi vaiheessa 1930-luvun loikkareita, joiden elämänpiirit rajattiin osoitettujen työpaikkojen lähelle. Vankileirejä nämä paikat eivät olleet, vain vapaata liikkumista rajoitettiin.
Kun kulakkien vainot aloitettiin 1930-luvun alussa, merkitsi se viimeistä iskua itsenäisille tai edes osittain itsenäisille talonpojille. Karjalassa nämä kohdistuivat lähinnä karjalaisiin ja venäläisiin. Samalla alkoi prosessi, jossa neuvostokansalaisia tarkasteltiin myös poliittisesti. Kun vielä 1930-luvun alussa venäläisiä syytettiin kansallisuuspolitiikan vääristelystä ja kansallisuusvihasta suomalaisia kohtaan, niin jo vuonna 1933 alkoi syytösten painopiste suuntautua suomalaisiin.
Haettiin virheitä tuotannon alhaisesta tasosta ja kiinnitettiin huomiota tasavallan etniseen koostumukseen. Karjalan aluekomiteassa kiinnitettiin voimakasta huomiota suomalaisiin, joita syytettiin porvarillis-nationalistisesta vallantavoittelusta. Alettiin hakea luokkalinjasta poikkeavia yksilöitä, joita ohjattiin paitsi katumuksentekoon myös työleireille oppimaan neuvostoideologiaa. Karjalassa alkoi eri tuotantolaitosten johtoelinten tarkkailu, ja syntyi selkeä tavoite eliminoida liialliset kansallispoliittiset ainekset.
Karjalan jääkäriprikaati lakkautettiin kyseenalaisilla syytöksillä vuonna 1934, sen komentaja siirrettiin muihin tehtäviin ja viimein vuonna 1938 ammuttiin. Vuonna 1933–1934 paljastettiin laaja ”vakoilurengas”, jonka yhteydessä pidätettiin tuhatkunta suomalaista ja karjalaista.
Kirovin murha joulukuussa vuonna 1934 laukaisi koko Neuvostoliitossa vainon aallon, joka koski luonnollisesti myös Karjalaa. Seuraavan vuoden alussa tyhjennettiin raja-alueet kulakeista ja epäilyttävistä aineksista ja kesällä 1935 aloitettiin puolueen jäsenten jäsenkirjojen tarkistus ja puolueesta erottamiset. Suomen kommunistisen puolueen toimintamahdollisuudet Karjalassa lakkautettiin. Amerikansuomalaisten erivapaudet peruttiin ja mm. valuuttakaupat lakkautettiin. Viisaimmat, noin 1400 henkilöä, joilla vielä oli amerikanpassi, ymmärsivät lähteä maasta.
Suomalainen Neuvosto-Karjala eli viimeisiä henkäyksiään. Vuonna 1937 alkoi iso viha. Virkoihin asetettiin venäläisiä ja venäläistämistoimenpiteet koulutuksessa ja sivistyselämässä vietiin loppuun. Gyllingin asema horjui ja Karjalassakin aloitettiin näytösoikeudenkäynnit. Suomalaiset neuvostotilat miehitettiin venäläisillä ja suomalaiset vangittiin ja pääosin likvidoitiin. Rovio ja Gylling ammuttiin kesäkuussa 1938. Karjalan noin 20 000 suomalaisesta ammuttiin ainakin 4700 henkeä, heitä n. 2000 amerikansuomalaisia.
Ossi Kamppisen teos on oiva täydennys suomalaisen Karjalan, Gyllingin Karjalan, historiaan. Vaikka teos sisältääkin huomattavan paljon pientä yksityiskohtaa vaikkapa Säde-kolhoosin tuotantoluvuista, on se silti lukijamyönteinen. Teksti on selkeää, joskin joitakin toistoja olisi kustannustoimittaja voinut poistaa. Kirjassa ei ole lähdeviitteistöä, tekstin etenemisen kannalta se ei ole ongelma, eri asia on, jos joku haluaa tarkistaa jonkin yksityiskohdan lähteen, Nyt siihen ei ole mahdollisuutta.
Lassi Saressalo