Murtuvan aallon harjalla

Tuntemattomat saaret

Metso, Juha, 1965; Rokka, Mika; Vanhala, Ville: Murtuvan aallon harjalla: Saaristolaistarinoita Suomenlahdelta. Docendo 2019. 192 s.

Reilut viisikymmentä vuotta sitten nostelin siimaa itäisellä Suomenlahdella, Mäntlahden ulkopuolella Mustasaaren kivikkorantojen lähellä. Ahventa, lahnaa, kampelaa, ankeriasta. Siitä yksi miespolvi eteenpäin, ei löydy kampelaa, ankeriaasta puhumattakaan.

Leningradin saasteet kelluivat Nevaa pitkin suoraan Suomenlahteen, pahimmat laskeutuivat suurkaupungin ja Kronstadtin välille, mutta likaa ja ihmisen saastaa riitti pitkälle Suomenlahdelle. Inkerinmaalla Laukaanjoen lannoitetehdas laski häikäilemättä jätefosforinsa mereen. Meri alkoi kuolla.

Taas miespolvi eteenpäin ja nykypäivään. Kampela on palannut, levät jaksavat elää, joku on ankeriastakin jo saanut. Vuosituhannen toisella vuosikymmenellä näkyy suomalais-venäläis-virolais-kansainvälinen yhteistyö. Pietariin on rakennettu puhdistamot, Viipuri ei enää saastuta entislailla, Hatsina ja Kingisepp ovat kurissa ja Laukaansuun fosforipäästöt on suitsettu.

Asialla ovat olleet rannikkovaltiot, kansainvälinen rahoitus eikä vähiten John Nurmisen Säätiö. Rannan asukkaat ja mökkiläiset kertovat vesien kirkastuneen ja kalakannan elpyvän. Mutta pelastustyön tulee jatkua.

Kun varsin monelle on Saaristomeri jo läpeensä tuttu, on syytä lähteä retkelle itäiselle Suomenlahdelle. Matkaoppaaksi otamme valokuvaaja ja valokuvataiteilija Juha Metson, valokuvaaja ja luontodokumentaristi-kirjoittaja Mika Rokan ja toimittaja-kirjailija-runoilija Ville Vanhalan. Tai itse asiassa heidän kaunottarensa, teoksen Murtuvan aallon harjalla: Saaristolaistarinoita Suomenlahdelta ja sen kuvissa elävät luonnon kauneudet, heille elämäänsä kuvaavat, itäisillä saarilla asustelevat ihmiset ja luonnon elävät sekä vanhat tarinat aikojen takaa ja lähempääkin.

Kaikki mitä seuraavilla riveillä koetaan, on tyylikkäästi kansiin pakannut ja elävästi taittanut Petri Hurme/Vinkeä Design Oy.

Saaret

Edelleen elämäänsä elävä Kaunissaari ja lomasaariksi asettautuneet Ristisaari, Kuutsalo, Kirkonmaa ja Rankki. Siinä nimiä nykyKotkan rannikolta. Kotka Rankki on säätiedotusten vakionimi, rannikkotykistön linnake, ja Kirkkomaansaari, nykyinen Kirkonmaa oli pitkään sotilassaari sekin, yksi keskeisistä lukoista, joilla suljettiin itäinen sotavoima Suomenlahden perukalle.

Näillä itäisen Suomenlahden läntisillä saarilla asutaan Kaunissaarta lukuun ottamatta pääsääntöisesti vain kesäisin, mutta kyllä joku sisukas siellä vielä talvenkin yli yrittää sinnitellä. Näin kertovat suhteestaan saariin kotkalainen retkimeloja, merivartija ja hyvinvointivalmentaja sekä pyhtääläinen yrittäjä. Kertovat miksi ovat saariin aikoinaan tulleet – joko sinne lapsena laitokselta tuotuina tai aikuisiällä olemiseensa tykästyneet, joku kertoo jopa saareen eläköityneensä.

Jollekin saaret tarjoavat pientä lisäansiota luonto-oppaana, joku taas saa kesäviikkonsa sukutalosta loma-aikaansa asuakseen. Löytyypä henkilökatraasta myös ammattikalastaja, joka pitää perheineen majaa Kuutsalossa ja ansaitsee ainoana saaren ammattikalastajana perheelleen elantonsa merestä. Hän tietää olevansa ammattinsa viimeinen. Yksi tulee sisämaasta Kouvolasta työhuoneeseensa kirjoittelemaan ja taidettansa tekemään. Heillä kaikilla on oma omituinen suhteensa mereen ja saareensa. Ja kirjassa he siitä kertovat.

Haapasaari elää vielä. Saari on Suomelle jääneiden Suomenlahden saarien uloin, Jossain kaukana sinertävät Suursaaren kukkulat. Täällä toimii sulaveden aikana Rajavartiolaitoksen merivartioasema – sotaväki jätti saaren vuonna 2013. Itsenäinen Haapasaaren Osuuskauppa sinnittelee ympärivuotisena kylän keskuksena, muutama ympärivuotinen asukas – pääosa eläkeläisiä odottelee kesää, mökkiläisiä ja kesäturisteja. Vuosi lipuu kesästä kesään, niin kuin on aina tehnyt. Vanhoista Viron seprakauppa-ajoista on jo kauan, sen muistaa vain vuonna 1862 rakennettu vanha kivinen luotsitorni.

Kuorsalo kuuluu nykyisin Haminaan. Olen kuljeksinut saaren kallioilla, rantakylässä ja pusikoissa poikasena Haminan Tarmon kesäleirien aikana, tavannut eläviä saarelaisia. Parhaimmillaan saaressa asui parisen sataa vakituista asukasta – kalastaja- ja hylkeenpyytäjäperheitä, luotseja. Historia ulottuu jo viikinkiajalle ja dokumentteja saarelaisista on jo keskiajalta. Nyt saari on talvisin kylmillään, mutta muiden tavoin herää kesäksi.

Saarella on mm. yksityinen hautausmaa ja kotiseutumuseo. Kuorsalon eteläpuolelta – avomeren sylistä löytyy Tammion saari, sekin historialtaan jo vuosisatainen – idäntietä kulkeneiden varjagien satamapaikka. Tämäkin ulkomeren saari lepää talvet ja herää kesäksi, kun saaren entisten asukkaiden jälkeläiset saapuvat sukujensa kallioille ja kala-apajille. Mutta saarella on kirjoilla yksi mies. Hän asuu kyllä talvet mantereella Haminassa, mutta periaatteestaan vakaana on jättänyt osoitteekseen Tammion.

Idemmäksi kun vielä mennään, joudutaan Mustamaalle ja viimeistään Santion merivartijat pysäyttävät sinut ja kehottavat kääntämään keulan takaisin länteen.

Kertomus saarista

Yllä kirjoitettu on proosallinen esitys siitä ulkosaariston maailmasta, jota tekijät kuvaavat. Valokuvilla – oivallisilla luontokuvilla, joiden syvempään analyysiin eivät allekirjoittajan taidot riitä – tarjotaan matkaa kauniinkaruun luontoon, jossa meri, kalliot, saarten rakennukset ja niiden ihmiset kohtaavat. Kertojat ovat saaneet omat sivunsa selittääkseen ulkopuoliselle, miksi juuri tämä saari on se, johon he ovat kiintyneet ja joka on nykyinen osa heidän maailmaansa.

Lyhyet tietoiskut saarista kertovat tarinansa ja kullekin saarelle on omistettu mieleenpainuva proosaruno – joko vanhasta kertomusperinteestä poimittu tai Ville Vanhalan luomistyönä itse kehittämä. Maisema kuvissa on pääosin keväinen, kesäinen ja syksyinen, mutta ponnisteleepa merivartioston rautavene RV 150 jäissä kohti saaren rantaa ja lepäileepähän talviauringossa myös Suomenlahden hylje kivellään avantonsa vieressä.

Teos on kunnianosoitus itäisen Suomenlahden luonnolle, kunnianosoitus niille, jotka tässä luonnossa ovat elämäänsä eläneet ja niille, jotka siellä vieläkin kalansa pyytävät, lomansa viettävät ja sukunsa kohtaavat. Samalla se on myös vakava muistutus meille kaikille siitä, että saariston ja meren tulee saada elää.

Lassi Saressalo