Muistojako vain

Tampereella on lähiaikoina ilmestynyt kolme jossain määrin samansisältöistä, mutta toimitusajatukseltaan erilaista (kuva)teosta. Ne keskittyvät katselemaan kaupunkia ja nimenomaan keskikaupunkia toisaalta nostalgisesti, menneitä muistellen ja jollain tavalla myös mennyttä ankeutta ihaillen tai ainakin hymyilevästi katsellen. Kuvat kertovat menneisyydestä, nykyisyyden juurista, menneisyyden jäljistä nykyisyydessä ja jossain määrin niistä ihmisistä, jotka menneisyydestä nykyisyyteen ovat eläneet ja elävät.

Kirjoista kaksi, Martikaisen ja Jaakolan teokset ovat Tampere-Seuran ehtymätöntä julkaisutoimintaa ja niiden kuvat pääosin seuran rikkaasta kuva-arkistosta. Kolmas teos on Tampereen Museokeskus Vapriikin tuotetta ja perustuu museon kuva-arkiston aineistoon.

Martikainen, Heidi: Kuvamuistoja Tampereelta. Tampere-Seuran julkaisu 146. Tampere-Seura 2018. 122 s.

Tampere-Seuran toiminnanjohtaja Heidi Martikainen on oman kuva-arkistonsa asiantuntija. Arkiston uumenista hän on hakenut parisensataa valokuvaa, joiden kautta tarjotaan nostalgiannälkäisille perustamperelaisille ja miksei uusillekin asukkaille (uusi tarkoittaa alle 25 vuotta kaupungissa asunutta) kuvia, jotka kertovat kaupungin rakennusikoneista yhtä hyvin kuin arkipäivän asuinmiljöistä.

Heidin kuvat hakevat ihmisten Tamperetta. Hän on etsinyt kuvia, jotka kertovat arkipäivän miljöistä. Ihmisiä työnsä ääressä, pikkupojat kurkkimassa aidan yli urheilukentälle, naiset mattopyykillä, kioskien monenkirjavuutta, kaupan neitejä poseeraamassa, lapsia koulun pihalla, valoviikkojen varhaisia kuvioita. Juhannuskylässä pitkähameiset naiset kulkevat tulevasta tietämättöminä vuoden 1908 valokuvassa – kymmenen vuoden kuluttua nuo puutalokorttelit olivat palaneita raunioita.

Heidi kiertelee entisiä esikaupunkeja, nyt jo kadonnutta puutalokeskustaa, näkee siellä ihmisiä ja elämän jälkiä. Attilan kenkätehtaalla on vuoro vaihtunut ja Itsenäisyydenkatu on täynnä kulkijoita – ja jokunen autokin. Mutta kaupungin liepeillä rakennetaan uutta Tamperetta – Amurin asukkaat saavat uusissa kodeissaan vihdoinkin juoksevan veden ja sisävessan. Vain yksi puutalokortteli on säästetty nykyihmisen ihmeteltäväksi. Voi kuinka ihanan yksinkertaista elämää! Ulkohuussin kesäisistä tuoksuista ei enää ole tietoakaan. Heidin taittama teos on ihmisen näköinen kirja, kun sen kuvia pysähtyy katsomaan.

Kansikuvaksi Martikainen on valinnut näkymän kaupungin läpi vievältä Hämeenkadulta. Kuvassa keskellä on vuonna 1890 rakennettu Raatihuone – nykyään kaupungin edustustila. Kuvassa on kuitenkin tamperelaiselle tärkeitä yksityiskohtia. Keskustorin poikki viistosti kulkee 1990-luvulla pois käytöstä jäänyt Viistokatu (jolla ei ollut virallista nimeä), jonka perusnostalginen tamperelainen yhäti haluaa takaisin. Hämeenkadulla odottavat rollikat (johdinautot, sähköbussit, sarvijaakot) matkustajiaan.

Rollikat alkoivat liikennöinnin ensimmäisinä Suomessa vuonna 1948 ja liikenne niillä lopetettiin vuonna 1976. Dieselbussit niin ikään liikennöivät Hämeenkadulla. Henkilöautojen rekisterit ja mallit kertovat ehkä 1960-luvun alusta. On loppukesä, lehti on vielä puussa, mutta ihmisillä on jo syysasusteet päällä. Edessä oleva pariskunta on ehkä käynyt postissa hakemassa paketin. Polkupyöräilijät ajelevat kaikessa rauhassa kivettyä katua – lokasuojat varmaan hiukan rämisten. Raatihuoneen kello näyttää varttia yli yhtätoista.

Jaakola, Juha: Parasta Tamperetta. Taloja ja paikkoja parhaasta päästä. Tampere-Seuran julkaisuja 139. Tampere-Seura 2017. 183 s.

Museovirasto teki vuonna 2009 koko maata koskevan selvityksen ja nimesi sekä julkaisi nettisivuillaan raportin ”Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt” (RKY). Niitä kertyi kaikkiaan 1471. Museoviraston selvityksestä ja luokituksesta ja sen kriteeristöstä voidaan olla montaakin mieltä, mutta tehtyä ei voi tekemättömäksi muuttaa, ja merkittäviksi arvioidut ja luokitellut kulttuuriympäristöt ovat siis nyt olemassa. Lienevätkö muut kulttuuriympäristöt sitten merkityksettömiä – kuka ties.

Näistä kohteista kaksikymmentä paikantuu Tampereelle. Juha Jaakola, arkkitehti ja Tampereen kaupungin asemakaavoittaja vuosina 1972–2011, on jo työnsä vuoksi perehtynyt kaupungin olemukseen ja sisäistänyt Tampereen kaupungin rakennuksista, työstä ja ihmisistä huokuvan tamperelaisuuden hengen.

Jaakola käy kirjassaan läpi kaikki kaksikymmentä Museoviraston luokittelemaan kohdetta (jotka kyllä Tampereen osalta sattuvat aika nappiin) ja poimii lisäksi muutaman herkun kohteista, joita luokittelijat eivät ole tunteneet tai jotka ovat aiempiin luokitteluihin verrattuna ”unohtuneet”. Näistä mainittakoon vaikkapa Messukylän vanha ja uusi kirkko, Amurin museokortteli ja vaikkapa Aitolahden kirkko tapuleineen. Jaakola etsii myös teoksen lopuilla Tampereen ”vanhaakaupunkia” ja löytääkin sen nykyisen Finlaysonin alueelta ja sen liepeiltä. Näin on Tamperekin saanut oman ”vanhan” kaupunkinsa.

Jaakola esittelee jokaisesta kohteestaan (käyttäen RKY -numerointia) taustahistorian, miljöön muutosprosessin ja sijoittaa kohteen laajemminkin tamperelaisen ja suomalaisen yhteiskunnan historialliseen kehitykseen. Hän myös tuo kohteittensa muutokset nykypäivään – siis vuoteen 2017. Mielenkiintoista on Jaakolan kuvavalinta. Niissä näkyy selvästi kaupunkiarkkitehdin silmän jälki. Hän on valinnut otoksia, jotka ovat muutosprosessien kannalta edustavia, mutta samalla arkkitehdin silmissä kokonaisuuksia, joita tavallinen kadulla kulkija ei ehkä välttämättä huomaisi tai ymmärtäisi katsoa.

Toki hänen kuvavalikoimassaan on myös mukana ihmisiä ympäristössään, mutta jotenkin – ja positiivisella mielellä tulkittuna – arkkitehdin silmä hakee kuitenkin rakennusmassoja, rakennusten suhdetta toisiinsa, rakennusten miljöökokonaisuuksia, rakennustaiteellisia arvoja. Olivatpa ne sitten kaupunkisuunnittelun huippuarkkitehtuuria tai itsestään syntynyttä Pispalan palikkaleikkiä.

Suurin osa kirjan kuvista on Tampere-Seuran arkistosta, mutta Jaakola on tarpeen mukaan lisännyt mukaan omia selventäviä otoksiaan. Kansikuvakseen Jaakola valitsi näkymän Ojakadulta, Tammerkosken asemanpuoleisesta osasta kaupunkia, entisen Kyttälän puutalokaupunginosan, voisiko sanoa röttelökylän laidalta. Tämä harvinainen keskieurooppalainen katumiljöö EI kuulu Museoviraston luokittelemiin arvokkaisiin kohteisiin. Kuvaa hallitsee Tampereen tuomiokirkon, entisen Johanneksen kirkon, massa ja sen päätorni.

Kirkko valmistui vuonna 1907 ja nousi siis Kyttälän hökkeleiden viereen Juhannuskylään ylväänä kansallisromantiikan symbolina. Kyttälän rakennuksista pääosa paloi keväällä 1918, mutta Juhannuskylän puolen korttelit säilyivät. Ne saatiin vihdoin 1920-luvulla purettua ja Lars Sonckin suunnitelmaa kirkkoa ympäröiviksi kortteleiksi voitiin ryhtyä toteuttamaan. Suunnitelmassa hahmotettiin säteettäin kirkolle johtavien katujen kokonaisuutta.

Näistä oikeastaan ainut alkuperäisen idean mukainen katu, joka suuntautuu viistosti kirkolle, on kansikuvan Ojakatu. Ojakadun rakennuskanta alkoi nousta vasta 1920-luvun puolivälin jälkeen ja sai klassismiin viittaavan yleisilmeensä. Kadun päässä on vuonna 1917 valmistunut Tampereen ulkotyöväenyhdistyksen talo, jossa oli legendaarinen elokuvateatteri Olympia. Nykyisin paikalla on hotelli ja Olympia-viihdekeskus. Kuva on 1930-luvun lopulta, oikealle kääntyy kuorma-auto ja katsojaa vastaan köpöttelee hevonen kärryineen. Vallitsee kesäinen rauha.

Ahola, Teemu, Liuttunen, Antti (teksti) & Toivola, Iris: Kadonneet kaunottaret. Tampereen rakennushistoriaa. Tampereen Museoiden julkaisuja 154. Tampereen museot 2018. 400 s.

Ei, teos ei ole Desmond Reidin salapoliisiromaani vuodelta 1959, vaan samanniminen tamperelaiseen rakennettuun kulttuuriin liittyvä museotutkimusraportti vuodelta 2018. Se liittyy museokeskus Vapriikissa joulukuusta 2017 huhtikuuhun 2018 esillä olleeseen näyttelyyn, joka kantoi samaa nimeä, Kadonneet kaunottaret. Näyttely tarjosi tutkittua tietoa sellaisesta Tampereesta, jota nykykulkija ei enää olemassa olevana tavoita.

Eikä tavoita niitä ihmisiä, jotka tuon kadonneen kaupungin tai sen rakennetun miljöön ovat aikoinaan luoneet, suunnitelleet, rakentaneet ja asuneet – sekä sen ohitse kulkeneet. Näyttely saavutti suuren suosion, kertoihan se nykytamperelaisten omasta lähihistoriasta ja vieraammalle taas entisen ajan arkkitehtuurin ilmeestä, entisestä elämästä ja menneestä Tampereesta.

Mutta samalla näyttely antoi mahdollisuuden verrata entistä nykyiseen – etsiä samanlaisuuksia nykyisen Tampereen kulttuurimiljööstä, miettiä mikä muutti rakennuskulttuurin ja miksi. Pohdiskell, oliko ennen kuitenkaan niin hyvä kuin romantikot mieltävät. Ja voiko muutosta pysäyttää – ja pitääkö se pysäyttää.

Vapriikin julkaisema teos on paljon muutakin kuin näyttelyluettelo. Se on itse asiassa asiantuntijan ja asiantuntijoiden laaja kertomus paitsi rakennuksista ja muista kuvatuista kohteista myös syvällinen tutkimus siitä, millainen suomalainen teollisuuskaupunki oli ennen suurta murrosta ja suuren muutoksen jälkeen. Tampereen ensimmäinen murros tapahtui luonnollisesti silloin, kun teollisuus kaupungin varsinaisesti 1800-luvulla synnytti, toi teollisen keskustan ja siihen liittyvän 1800-luvun ja seuraavan vuosisadan arkkitehtuurin kaupunkikuvaan vanhan puutalorakennuskannan lomaan ja tilalle. Syntyi uusrenessanssin, jugendin ja klassismin Tampere.

Näistä osa on aikojen myötä kadonnut. Teoksen toisessa osassa esitellään kaikkiaan 180 sivulla edesmenneet rakennukset, nimeltä tunnetut ja osin edelleen kaupunkifolkloressa elävät. Sitä ennen lukija perehdytetään tarkoin kaupungin kehittymiseen ja rakentumiseen vaikuttaneet arkkitehdit, joista osa kansainväliseen kuuluisuuteen nousseita, osa kotimaisia suuruuksia.

Teksti seurailee vuosikymmeniä, näkee toisen suuren murroksen, puutalokaupunginosien katoavan keskustasta, Turun 1970-luvun taudin tartunnan Tampereeseen kymmenen vuotta kulkutaudin syntymisestä ja uusien asuinalueiden nousun tyydyttämään yhä kasvavan kaupunkiväestön tarpeita. Vaikka kirja keskittyykin kaupunkikeskustan muutoskehitykseen, viitteitä laajemmastakin muutoksesta on esillä. Kadonneiden rakennusten historia esitetään perusteellisesti, kuvin ja tekstein. Kokonaisuutta täydentää Reetta Tervakankaan harkitun hallittu ja informatiivinen taitto.

Kaupunki uudistuu paitsi luonnollisen muutosprosessin myötä myös katastrofien kautta. Kapinan, sisällissodan, tuhoista nousivat uudet kompleksit entisten puutalokortteleiden tilalle, talvisodan pommitukset taas tekivät tilaa uudelle rakennuskannalle. Samalla vanhentunutta kivitalokaupunkia uudistettiin, vieläkin pystyssä olevat rakennusikonit saivat lisäkerroksia tai muita muutoksia, joihin vuosien myötä on totuttu. Mielenkiintoinen luku kirjassa on myös se, jossa kerrotaan mitä ei rakennettu. Ei siis ihan tuulesta temmattu tarina, vaan näkymiä siihen, mitä oli suunniteltu, mutta mistä kuitenkin jostain syystä luovuttiin.

Kirja lopussa on vielä karttaliite, johon on merkitty aikojen myötä kadonneet rakennukset. Kartat kaiketi opastavat paikoille, jossa on jotain korvaavaa. Ison, parikiloisen kirjan kuljettaminen kaupunkisuunnistusretkelle mennyttä etsiessä, ei kuitenkaan ole hyvä ratkaisu. Lieneekö tulossa karttoihin liittyvä mobiilisovellus?

Kirjan kanteen on valittu kuva vanhoista kylmähalleista, oikealta nimeltään Kangashallit. Se oli eräänlainen basaari, joka avattiin elokuussa 1902. Hallin julkisivun muodosti kaksi tornia, jotka olivat sisäänkäynti piha-aluetta kiertävään n. kolme metriä leveään käytävään. Käytävän varrella oli 28 kojua, joista myytiin vaatteita, jalkineita ja kaikenlaista rihkamaa.

Kojut olivat lämmittämättömät. Rakennus oli alkuperäisessä käytössä vuoteen 1964. ”Sieltä sai saappaat ja takit, posliinit ja lusikat, villalangat ja rihmarullat. Sieltä sai hakaneulat, nauhat ja nuppineulat. Sai alusvaatteet sekä miehille että naisille… Oli jännittävää katsella myyntipöydille asetettuja pikkutavaroita, hiussolkia, sormustimia ja kaunista posliinia.” Kansikuvassa, joka on vuodelta 1951, näkyy Keskustorin puoleinen Kangashallin torni. Käytävällä on myyjän tavaraa, mies on menossa ostoksille.

Lieneekö samaisen miehen pyörä oviaukon edessä, lukitsemattomana totta kai, tuettuna pedaalilla rotvallin reunaan. Pyörässä on dynamo, mutta ei lamppua. Toinen mies on menossa vasemmalle, Laukontorin suuntaan. Takana näkyy Kauppahallin kattoikkunoita. Pihalla seisoo haalaripukuinen mies, auton rekisterikyltistä näkyvät numerot 5625. Kuvasta selviää, miten basaarikäytävä kääntyy vasemmalle ja taas vasemmalle pihan ympäri. Hallin Tukku on muuttanut Hallituskatu 9:ään. Rappuset vievät makeistukkuun On kesä.

Lassi Saressalo