Luolamiehistä talonpojiksi

Teos tarjoaa yleiskatsauksen entisen Vaasan läänin eli nykyisen Pohjanmaan, Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan muinaisuuteen. Se tarjoaa vankan peruspaketin siitä, mitä muinaisjäännökset ovat, miten niitä tutkitaan ja mitä ne voivat kertoa. Matkalla liikutaan eri muinaisjäännösten kautta kivikauden pyyntiyhteisöjen ajoilta aina viime vuosisatojen talonpoikaisyhteisöjen jäämistöihin asti. Kirja tarjoaa tulkintoja muinaisten ihmisten elinkeinoista, toiminnasta ja heidän yhteisöistään. Teos on perusteellisesti uudistettu ja laajennettu suomenkielinen laitos samojen tekijöiden vuonna 2005 ilmestyneestä teoksesta Fornminnen i Österbotten – från neandertalare till sockenbor.

Entisaikoja etsimässä

Holmblad, Peter (teksti), Herrgård, Mikael (kuvat), Vanhanen, Santeri (käännös ruotsista): Luolamiehistä talonpojiksi. Pohjanmaan muinaisuus sanoin ja kuvin. Acta Antiqua Ostrobotniensia. Scriptum 2013.

Arkeologisen etsinnän ja tutkimuksen Pohjanmaalla – entisen Vaasan läänin alueella – jota teos alueellisesti käsittelee, voi yksinkertaistettuna määrittää kolmen muuttujan avulla. Ensimmäinen on luonnollisesti aika, historiallinen tai arkeologinen, oletetusta paleoliittisesta kivikaudesta ennen viimeistä jääkautta historialliseen aikaan, jolloin yhteiskunnasta alkaa löytyä kirjallisia dokumentteja.

Varsinainen aikamatka alkaa kymmenen tuhannen vuoden takaa ja päättyy vajaan tuhannen vuoden taakse nykypäivästä. Toinen muuttuja on maanpinnan korkeus suhteessa merenpintaan kulloisenakin aikana. Jääkauden jälkeinen maan kohoaminen erityisesti Pohjanmaalla on ollut nopeaa ja selkeästi dokumentoitavissa. Kuljetaan pitkin kartan korkeuskäyriä. Tästä taas päästään kolmanteen muuttujaan, maan ja meren väliseen horisontaaliseen suhteeseen – siis siihen, millä tavalla ihminen on järjestänyt elämänsä ja kulttuurinsa eri vaiheissa nautintaessaan sekä meren että kuivan maan antimia.

Nämä kolme muuttujaa muodostavat myös käsillä olevan teoksen rakenteen perustan. Kirja seuraa ihmisen elämisen mahdollisuuksia ja ihmisen selviytymistä esijääkautisesta lähinnä hypoteettisesta ajasta jääkauden jälkeiseen arkeologisesti todennettaviin kulttuurikausiin. Varhaisimmat löydöt ajoittuvat (jos esiglasiääristä Susiluolaa ei huomioida) mesoliittiselle kivikaudelle, siitä neoliittisten kausien kautta pronssikauteen, jolloin ollaankin harpattu jo ensimmäisistä löydöistä kuutisen tuhatta vuotta kohti nykypäivää. Pronssikausi tulee eteemme kolmen ja puolen tuhannen vuoden takaa, rautakausi ajanlaskumme alun molemmin puolin ja historiallinen aika siis tuhannen vuoden takaa.

Vastaavasti on merenranta siirtynyt nykyiseltä 120 metrin korkeuskäyrältä aina kauemmaksi länteen. Kartalla matkaa Suomenselältä nykyiseen merenrantaan kertyy reilusti puolitoistasataa kilometriä, joten ihminen on merenrannan nautintaa hyödyntäessään joutunut aikojen myötä siirtymään toimeentulonsa perässä länteen, käytännössä luoteeseen, Pohjanmaan jokien uomia seuraten.

Lukijan tarpeita ajatellen tekijät ovat johdantotekstinsä alkuun sijoittaneet arkeologisen kronologian kausinimikkeineen ja karttasikermän, jossa seurataan maankohoamista ja sen myötä ihmisen nautinta-alueen laajentumista lännen suuntaan. Kun tekstiin lähtee uppoutumaan ja eteen tulee arkeologisia löytöpaikkoja, olisi kernaasti nähnyt näitä maannousukarttoja paikannimillä varustettuna myös myöhemmin, vaikkapa aina aikakauden muuttuessa toiseksi. Näin seutuja vähemmänkin tunteva lukija olisi voinut paremmin sananmukaisesti pysyä kartalla.

Arkeologista perustietoa

Johdantoluku tarjoaa lukijalle myös rautaisannoksen arkeologian perustietoa – onhan tekstin tekijä ammattiarkeologi. Hän kirjoittaa lähdemateriaalin, siis arkeologisten löytöjen monimuotoisuudesta. Esinelöydöt ovat se osa, jonka tavallinen ihminen parhaiten kohtaa vaikkapa museonäyttelyssä, mutta hyvä ja konkreettinen toteamus kirjassa on se, että lähdemateriaalia löytyy sieltä, missä arkeologit ovat tutkimuksiaan tehneet. Voisi sanoa, että pääosa esinelöydöistä on löytämättä. Toki joitain satunnaislöytöjäkin on ilmoille ilmestynyt. Ja arkeologit työskentelevät siellä, missä jostain syystä on muinaisjäännöksiä esiin tullut. Yleensä syynä on ollut proosallinen rakennustyö, soranotto, tienteko tai paikka, johon aiotaan rakentajan lapio iskeä.

Kyse on kuitenkin paikoista, johon ihminen on jättänyt asumisensa ja toimintansa jälkiä, asuinpaikkoja, pyyntikuoppia, kivirakennelmia (joiden funktioista vieläkin kiistellään), peltojensa raiviot jne. Näitä kutsutaan artefakteiksi. Biofaktit taas ovat eloperäisiä jäänteitä, joita ihminen on jättänyt vaikkapa jätekasaan saaliseläimensä palaneina luina. Tunkiot ovatkin arkeologin mielikohteita! Kolmas havaintokenttä ovat ekofaktit, jotka kertovat ihmisen toiminnan luontoon jättämistä tahallisista tai tahattomista jäljistä – vaikkapa muinaispeltojen viljansiemenistä tai vieraskasveista.

Kun sitten löytö on tehty, alkaa sen ajoitus. Tällöin siis ensiksikin katsotaan, missä löytö sijaitsee ja näin saadaan maaston ja merenpinnan suhteesta arvioitua summittainen löydön ikä ja se, mihin kauteen löytö sijoittuu. Sitten löytöä verrataan muihin vastaaviin löytöihin ja saadaan esiin ns. morfologinen ajoitus, jota sitten voidaan tarkentaa radiohiiliajoituksella eli orgaanisten materiaalien hiili-isotooppien hajoamisnopeudella.

Jos käteen sattuu puulöytö, voidaan siihen soveltaa dendokronologísta ajoitusmenetelmää, selvitetään puun lustojen leveyttä alueen yleiseen dendokronologiseen sarjaan ja päästään selville, missä vaiheessa se puu, josta esine on tehty, on kaadettu. Arkeologeilla on käytössään myös muita ajoitusmenetelmiä, jäkäläajoitus saattaa kertoa kivirakennelman iästä, siitepölyajoituksella verrataan löytöä alueen kasvillisuushistoriaan jne.

Kaikesta tästä päästään jonkinlaiseen näkemykseen siitä, mitä on löydetty ja mihin aikaan se suunnilleen sijoittuu. Ja sitten ollaan tilanteessa, jossa kysytään, mitä on löydetty ja mitä löydetyllä on aikoinaan tehty. Miksi joku rakennelma on sitä, mitä se on, kuka, miksi, milloin, kenen kanssa. Kysymyksiä, jotka saavat arkeologin ja hänen kanssaan kielitieteilijän, biologin, kansanrunoudentutkijan, kansatieteilijän mietiskelemään ja spekuloimaan sitä, miten ennen on eletty, mihin on uskottu, mitä on syöty, millaista on yhteisön elämä ollut.

Matka menneisyydestä nykyisyyteen

Teoksen matka alkaa kaukaa keskipaleoliittiseltä kaudelta, ns. Susiluolasta. Lapväärtin ja Karijoen rajalta löydettiin luola, jota tutkittaessa päädyttiin olettamukseen, että sieltä löydetyt ihmisen aikaansaamiksi tulkitut esineet olisivat jo viimeistä jääkautta edeltävältä ajalta – siis neandertalilaisen ihmisen tekeleitä jopa reilun sadan tuhannen vuoden takaa. Teorioita on monia eikä viimeistä sanaa Susiluolan asukkaista vielä ole kirjoitettu.

Vasta mesoliittisella kivikaudella päästään kohtuullisen varmoihin todisteisiin ensimmäisistä jääkauden jälkeisistä asukkaista liki kymmenen tuhannen vuoden takaa. Kyse on ollut jäätikön reuna-alueella joko vakituisesti tai tilapäisesti oleskelleista pyyntiryhmistä, jotka seurasivat nisäkkäiden ilmestymistä ja myös nautinsivat merialuetta. Jo tällöin vallitsi luonnonnautinnassa vuosituhansia vallinnut periaate – kovan maan riistan pyynti tarjosi lihan ja turkiksia, meri taas kalan ja merinisäkkäät ja niiden nahat. Kaikki kelpasi ja kaikki käytettiin. Ihminen alkoi jättää jälkiä, asuinpaikkojen jäänteitä, pyyntikuopparivistöjä, satunnaisia kiviesineitä ja niiden valmistamispaikkoja, ”kivipajoja”.

Aikakausien myötä elämä vakiintui, vaikka ihminen joutuikin siirtymään maannousun myötä. Kunnes joskus kolmetuhatta vuotta sitten uusien kulttuurikontaktien myötä tavataan myös karjanhoitokulttuuriin ja viljelyyn liittyviä löytöjä, ja voidaan todeta, että ihmisyhteisöjen riippuvuus merestä alkoi vähentyä, alkoi syntyä rannikkokulttuureja omine piirteineen ja sisämaan asumiskulttuureja omine piirteineen.

Näiltä ajoilta voidaan jo puhua myös ihmisen henkisen tai hengellisen elämän ilmenemismuodoista – kalliomaalaukset kuvaavat paitsi elinkeinomagiaan liittyvää uskomusmaailmaa ja tarjoavat myös selviä piirteitä uskonnollisesta ajattelusta. (Tietenkään ei voida sanoa, etteikö varhemmilla ihmisillä olisi ollut uskonnollista ajattelua – siitä vain ei ole juuri dokumentteja, toisin kuin kaukaisissa etelän kulttuureissa).

Rikastuvat löydöt – monipuolistuvat kulttuurit

Tultaessa pronssikaudelle ja sittemmin rautakaudelle voidaan olettaa jo jossain määrin organisoituneiden yhteisöjen olleen yhteyksissä toisiin kulttuureihin. Toki jo aiemmin ovat kauppamiehet välittäneet vaikkapa piikiveä aseisiin, mutta nyt on selvää, että kauppakontaktit ovat olleet organisoituneita, kulttuuriaallot seuraavat toisiaan, mitä voidaan seurata mm. hautaustapojen ja niiden oletettujen rituaalien muutoksista.

Ollaan myös aikakausissa, joista voidaan selvästi laskea nykyisen suomalaisen asutuksen vakiintuminen, ja josta itse kukin voi hakea omia esi-isiään ja -äitejään. Kunnes päästään seuraamaan selvästi kirjallistuvan kulttuurin syntymistä, suuryhteiskunnan organisoitumista maallisen ja hengellisen vallan hegemoniaksi ja sitä kautta nykyaikaisen yhteiskunnan alun muotoutumista.

Opettavainen matka

Peter Holmbladin ja Mikael Herrgårdin matka Susiluolasta Vaasan lääniin tarjoaa hengästyttävän matkan. Teksti on jäsennelty lukijaa ajatellen niin, että samat perusasiat – arkeologiset dokumentit, ihmisen elämän perustarpeiden tyydyttyminen, elämisen eri muodot, lisääntyvät kulttuuriset kontaktit, monimuotoistuvat yhteisöt ja suuryhteyskunnan synty muodostavat luettavan kokonaisuuden. Jossain määrin tietenkin Pohjanmaata läpikotaisin tuntemattoman lukijan on ollut hankala seurata päälle vyörytettyjä löytöjä löytöpaikkoineen – täydentävät kartat olisivat ehkä olleet apuna, ettei jatkuva Googlemapin näppäily katkaisisi lukukokonaisuutta.

Lähdeviitteitä ei ole käytetty, mutta viitteitä lähdekirjallisuuteen on kiitettävästi sisällytetty tekstiin ja kirjallisuus koottu luvuittain kirjan loppuun. Maastokuvateksteihin on liitetty kohteen koordinaatit, joka helpottaa harrastaja-arkeologien ja kotiseutuihmisten työtä kohteiden etsinnässä. Muuten kuvadokumentointi on luonnollisesti ammattilaisten käden ja kameran taattua turvallista jälkeä. Ove Lillaksen/My Type taitossa ei ole moitteen sijaa.

Kun tekijät kertovat tarkoittaneensa teoksen kaikille niille, joita menneisyys ja historia kiinnostaa, uskoisin että sille on ollut ja on käyttöä. Se on myös arvokas puheenvuoro kulttuuriperinnöstä, sen tuntemisesta, opettamisesta ja arvostamisesta.

Lassi Saressalo