Kohmelonmäen perintö

Koskelat Kälviältä

Raitala, Jouko: Kohmelonmäen perintö – Kertomus Kosken pojista ja tyttäristä Kalle Matinpojan telottua itsensä hengiltä 25.4.1882. Omakustanne 2018.

Niin siinä oli käynyt. Markkinamatkalta Kokkolasta kotiin Kälviälle kunnolla juovuksissa palaamassa ollut Kalle Matinpoika Koskela putosi Kohmelonmäen rinteessä kärryistä ja teloi itsensä kuoliaaksi. Joku vähän epäili ryöstömurhaa, mutta matkakumppani osoittautui samassa kunnossa olleeksi eikä todisteita rikoksesta löytynyt. Oli Kallella pitänyt rahaa mukanaan olla, vuoden satoa, kun oli Kokkolassa myymässä käynyt, mutta aika ohut oli lompakkonsa.

Kohmelonmäki sai sittemmin paikalliskertomuksissa lisämerkityksen ”surkean hävettävä humalikon kuolinpaikka”, vaikka nimi lieneekin peräisin talvisesta mäkirinteeseen valuvasta kohmelojäästä.

Suremaan jäivät vaimo Maria Matintytär os. Riippa ja seitsemän poikaa, Kalle, Nestori, Matti, Konrad, Rikhard, Onni ja Otto. Kahdeksan heitä alkuaan oli, mutta kun ensimmäinen poika Rikhard kuoli lapsena ennen isänsä kuolemaa, sai kolmanneksi nuorin hänen nimensä. Lapset syntyivät kaikki kymmenen vuoden sisällä. Sukukirja seuraa siis seitsemän Kalle Matinpojan pojan ja heidän jälkeläistensä elämää.

Järkevä lukija lähtisi jo ensi sivujen jälkeen katsastamaan tarkemmin sisällysluetteloa löytääkseen sieltä sukuluetteloja. Ja löytyväthän ne. Vaikka kirjoittaja, tähtitieteilijä, dosentti Jouko Raitala onkin tieteellisessä työssään tottunut eksaktiin ilmaisuun, on hänellä ollut vaikeuksia luoda niin Koskeloiden kuin Maria Matintyttären sukutarinoista loogisesti etenevää kokonaisuutta. Tai sitten vika on lukijassa. Mutta sukutaulut auttavat pysymään kärryillä.

Koko kirjaa leimaa kaksi maailmaa. Toisaalta kälviäläinen maalaiselämä monine vaiheineen ja sukupolvineen ja toisaalta Amerikan maa, jonne Marian sisaruksia oli mennyt 1880-luvulla. niin kuin oli mennyt väkeä runsaasti niin Kälviältä kuin koko Etelä-Pohjanmaalta ja laajemmaltikin. Itse asiassa Kälviähän on tullut tunnetuksi jo maanpakolaisuus-poismuuttotapahtumastaan 1730-luvulla, kun yltiöpietististen kälviäläisten Eerikinpoikien uskonsisaret ja -veljet karkotettiin pois Ruotsinmaalta. Heistä kertoo Antti Tuuri kirjassaan Eerikinpojat (2001).

Veljeskaarti hajoaa

Ensimmäinen pääluku kertoo, kuinka veljessarjasta neljä nuorinta lähti onneaan etsimään meren takaa. Äiti-Maria tuskastuneena elämäänsä totesikin: ”hyvät lähti Ameriikkaan, huonot jäi”. Raitala seuraa ”Rikartin”, ”Kontran” ja Onnin sekä Oton vaiheita uudella mantereella. Mutta mielenkiintoisena yksityiskohtana selviää, ettei se Ameriikkaan lähtö ihan noin vain tapahtunut. Ei Koskeloilla eikä varmaan muillakaan – ainakaan talollisten lapsilla. Lähtijöille oli nimittäin maksettava perintöosuus mukaan, ja tämä tuotti vaikeuksia monelle. Myös Marialle ja kotiin jääneille, jo perheen perustaneille vanhemmille pojille, Kallelle ja Nestorille.

Velkaa oli otettava, metsää oli myytävä liiaksikin, jotta lähtijöiden osuuksista selvittiin. Talo oli konkurssin partaalla. Poikien lähdön syy oli perinteinen: päästä irti äidin helmoista ja kotitalon ahtaudesta – siinä ei ollut seitsemälle maata menestyksekkäästi jakaa. Amerikka veti, kultamaan kertomukset tunnettiin, Konradin lähtöä joudutti vielä pelko sotaväkeen joutumisesta. Hän myös oli ainut, joka vei vaimonsa mukanaan, toiset olivat poikamiehiä. Elettiin vuosisadan vaihdetta, Onni lähti ensimmäisenä vuonna 1899, Konrad viimeisenä vuonna 1904.

Veljeksistä Matti ei halunnut Amerikkaan, ei myöskään jäädä kotitaloon vaan hankkiutui naapurikylään kotivävyksi. Vanhimmat veljet toivat sisarukset naapurista miniöiksi kotiinsa ja pitivät taloa kahden kesken.

Pojat Amerikassa

Rikhard (Richard Carlson) asettui Astoriaan Oregonin osavaltioon, kävi talvisin öljyhommissa Onni-veljen luona Kaliforniassa ja päätti perheettömänä elämänsä hukkumalla Columbiajokeen kalareissulla vuonna 1929. Konrad muutti vaimoineen myös Astoriin ja työskenteli veneveistämössä, mutta mieleltään sairaana joutui pakkohoitoon ja viimein surmasi itsensä vuonna 1915.

Onni puolestaan matkasi Kaliforniaan, perusti perheen suomalaistytön kanssa, mutta menehtyi työtapaturmassa vuonna 1934. Otto, nuorin veljeksistä, jota äiti puki tytöksi kotona aina 15-vuotiaaksi asti, meni hänkin Oregoniin, työskenteli mm. ammattimaalarina, eli poikamiehenä ja totesi että, ”en oo rahojani hukkaan pannu, oon ne kortilla pelannu ja juonnu”. Otto palasi lopulta Suomeen, Kälviälle vuonna 1935. Hän perusti kotiinsa puutarhan, jossa viljeli harvinaisia kukkia, joita sitten pitäjän naiset kävivät napsimassa ja näin vierasperäinen floora levisi Kälviälle ja vähän laajemmallekin.

Äidittömät

Vanhimmat pojat asuivat kotitilaansa yhdessä Maria-äidin kanssa. Kallen ja Nestorin perhe-elämää seurataan, samoin heidän lastensa elinvuosia, aivan kuten oli seurattu Amerikkaan muuttaneiden poikien perhe-elämää ja lasten varttumista ja uusien sukupolvien syntyä ja eloa. Pojat toivat kotiinsa miniät, siskokset, jotka kuitenkin kuolivat jo muutaman vuoden jälkeen molemmat ja jättivät jälkeensä yhteensä yksitoista lasta, joista heistäkin kuolo korjasi lyhyen ajan sisällä kuusi.

Aikuisiksi varttui ainoastaan viisi poikaa. Fokuksessa on nyt viiden äidittömäksi jääneen pojan ja heidän jälkeläistensä tarinat, niin kuin edellisessä luvussa kuvattiin isättömäksi jääneiden poikien ja heidän jälkeläistensä elämää.

Täällä kirjoittaja lähtee myös kuvaamaan kälviäläistä maalaiselämää, kulttuurimaisemaa rakennuksineen ja töineen, arkea ja pyhää. Etnografinen preesens liikkuu sotien välisessä ajassa, kuvaustekstin lomaan sijoitetuissa tarinoissa aikaperspektiivi lähestyy jo 1970-lukua.

Tilinpäätös

Loppuluvun Jouko Raitala aloittaa itsestään. Hän miettii, miksi tähtitieteellä leipänsä ansainnut tiedemies lähtee tällaiseen sukukirjan tekoon. Miksi kaivella ikivanhoja sukuasioita? Onko se samaa hyödyttömyyden hyötyä kuin tietää Saturnuksen pienten paimenkuiden vaikutus sen renkaisiin? Yhtenä keskeisenä tekijänä oli tiedemiehen halu saada järjestykseen kaikki ne asiat ja itse asiassa ne ihmiset, joista erilaisissa sukutapahtumissa puhuttiin. Löytyisikö järjestys niille mielessä välähteleville lapsuuden muistoille, joihin ei juurikaan elämän aikana tullut syvemmin tutustuttua? Auttaisiko sukukirja ymmärtämään omaa minuutta?

Keskellä tätä muistamis- ja oppimistyötä Raitala törmäsi kaiken alkuun. Kosken seitsemään isättömään veljekseen ja heidän isänsä äkkikuolemaan. Isä ei kuolemaansa enää tiennyt, sen seuraukset kantoi leski ja lapset. Ja näiden lapset ja ehkä vieläkin kauemmaksi – aina neljänteen sukupolveen asti, Raitalaan itseensä.

Mutta vaikka sukukronikat ovatkin perinteisesti miesten kronikoita, esiin nousee Koskelan matriarkaatti. Maria Matintytär Koskela, joka avioitui vuonna 1870 miniäksi Koskelaan, otti samalla emännyyden, menetti esikoispoikansa ja sitten miehensä ja jäi seitsemän pojan kanssa yksin.

Näistä neljä lähti kultaa vuolemaan, yksi muutti kylille ja kaksi jäi kotiin. Näiden emännät olivat hetken taloa pitämässä, mutta kuolivat perheestään ja jättivät Marian taas yksin hoitamaan naisen vastuuta talosta viidenkymmenen vuoden ajaksi ennen kuin tuoni hänet pois korjasi. Tuolloin oli taloon kyllä jo tullut uusi miniä, joka otti emännän askareet ja vastuut. Talossa oli vuosisadan aikana kolme emäntää, mutta äkkiä laskien seitsemäntoista miehenpuolta töitä jakamassa.

Kalle Matinpojan äkillinen kuolema rikkoi myös jäljelle jääneiden poikien siteen miehen malliin. Näistä Amerikkaan lähteneet olivat tiiviimmin äidin hoivissa, vanhin poika oli ottanut isän mallin ja vastasikin käytännössä isännän roolista. Mutta Marialle nuo neljä olivat kuitenkin jotain, jota kaiholla muistella ja samalla ehkä heihin kanavoida se kaukokaipuu, joka oli jäänyt mieleen, kun omat sisarukset lähtivät matkaan ja hän jäi Kallensa vaimoksi. Amerikankirjeet lisäsivät halua lähteä sinne hänkin. Mutta nyt olivat esteenä kotona olevat viisi poikapuolista äiditöntä lastenlasta – jonkunhan oli näille äitinä oltava. ”Hyvät lähtivät Ameriikkaan ja huonot jäi.”

Ainakin osittain näihin hyviin lukeutuu loppukaneetissaan myös neljännen sukupolven Jouko Raitala. Hän on työskennellyt Yhdysvalloissa tiedemiehenä, olisi saanut jäädä, mutta valitsi Suomen.

Raitalan kirjoitustyyli on kutsuva. Vaikka edellä todettu tiedon ahtaus tekee ainakin ulkopuoliselle lukemisen osittain vaikeaksi, ei se ole kielestä kiinni. Eikä tällaista kirjaa kerralla ahmikaan kuin asiastaan kiinnostunut arvioija. Henna Raitalan taitto on rauhallinen, klassinen. Punavärin käyttö otsikoinnissa elävöittää ja selventää.

Lassi Saressalo