Kirkkojoki

Laatokan pohjoisrannalta Lapinlahdelle

Heikkilä, Hannu: Kirkkojoki. Väärnin Pappilan julkaisuja 19. Asutusmuseosäätiö 2017. 222. s.

Harvapa nykyisistä suomalaisista osaa sijoittaa Kirkkojoki-nimisen paikkakunnan Suomen kartalle. Ja mahdotontahan se olisikin. Kirkkojoki on luovutetun Karjalan Laatokan rannan itäisimmän kunnan, Salmin, muinainen keskuspaikka ja näin ollen poissa nykyisen Suomen karttalehdiltä.

Kauas kyllä saa mennä ajassa taaksepäin tavatakseen Kirkkojoen, ”Pusvinan”, kylän osana Salmin pitäjää. Se oli muiden Raja-Karjalan pitäjien kanssa osa Venäjän tai sen edeltäjien Novgorodin/Moskovan suuriruhtinaskuntien aluetta ainakin Pähkinäsaaren rauhan ajoista vuodesta 1313 vuoteen 1617. Tuolloin suurvalta Ruotsi sen otti haltuunsa, mutta menetti sen taas Venäjälle vuonna 1721. Vuodesta 1812 vuoteen 1944 seutukunnat kuuluivat Suomen suuriruhtinaskuntaan ja sitten Suomen tasavaltaan aina vuoteen 1944, jolloin alueesta jouduttiin luopumaan ja raja siirrettiin lännemmäksi. Salmi ja sen myötä Kirkkojoki joutuivat Neuvostoliiton/Venäjän hallintaan.

Ensimmäinen dokumentti Salmista esiintyy ns. Vatjan viidenneksen verokirjassa vuodelta 1500. Siinä mainitaan kaikkiaan 34 kylää, joista yksi oli yllä mainittu Pusvina. Kylä, Kirkkojoki, oli 1600-luvulla Salmin pogostan keskuspaikka, siellä oli parisenkymmentä taloa ja sinne rakensi ortodoksinen kirkko temppelin ja seurakunnan papin ja muiden työntekijöiden virkatalot. Kylässä oli kyllä myös pari luterilaista perhettä. Kirkkojoen praasniekkaa vietettiin ja vietetään edelleenkin Nikolauksen päivänä 6. joulukuuta.

Salmi, kuten muutkin itäisimmät pitäjät, olivat ns. lahjoitusmaita. Venäjän keisarit antoivat kylän ja jopa kokonaiset pitäjät läänityksinä ansioituneille alamaisilleen tai suosikeilleen. Näillä oli veronkanto-oikeudet läänityksistään, yksi kolmasosa meni valtion kirstuun ja kaksi kolmasosaa lahjoitusmaiden omistajalle. Talonpojat olivat lampuoteja, vuokraviljelijöitä. Varsinainen venäläinen maaorjuus ei kuitenkaan ulottunut näille seutuville, vaikka läänitysten omistajat kiristivätkin veroruuvia niin, että oltiin lähellä maaorjuutta. Mutta oikeudenkäyttöoikeutta alaisiin ei vuokraisännillä ollut eikä alustalaisten muuttokieltoa näillä lahjoitusmailla ollut, siinä ne erosivat maaorjuudesta. Vasta vuonna 1860 Suomen valtiopäivät päätti ostaa lahjoitusmaat ja talonpojilla oli mahdollisuus lunastaa ne itselleen. Vasta vuosisadan vaihteen jälkeen, vuonna 1907, talonpojista tuli perintötilallisia – vapaita talonpoikia. Käsillä olevassa kirjassa nämä kantatilat asukkaineen on esitelty omana lukunaan.

Tämä johdanto on tarpeen, koska harva varmaan muistaa, millainen maanomistusjärjestys oli Venäjän vallan aikana itäisimmissä Laatokan Karjalan pitäjissämme.

Heikkilän teos rakentuu toisaalta vankan dokumenttiaineiston ja toisaalta haastattelumateriaalin varaan. Muistitietoaineisto ulottuu hyvinkin 1930-luvulle ja kuvaa näin maailmansotien välistä elämän kulkua Kirkkojoella. Aluksi lukijaa kävelytetään läpi jo kadonneen kylän tai kylien ryhmän Kirkkojoen varrella ja tavataan niitä asukkaita, jotka siellä ovat eläneet ja heidän muistikuviaan kirkkojokelaisesta arjesta ja pyhästä. Paikallistamista auttavat kyläkartta ja sekä 137 taloutta käsittävä henkilöluettelo. Nimiluettelosta näkee selvästi, että ollaan rajapitäjässä. Vaikka pääosa talouksien ”virallisista” nimistä on suomalaisia, on Heikkilä halunnut tuoda mukaan myös asukkaista käytetyt kansanomaiset nimitykset, jotka paljolti kertovat ortodoksis-venäläisestä nimikulttuurista. Heikkilä toteaa myös, että varsinaisen vakituisen asutuksen lisäksi Kirkkojoen kylissä asui 1920-luvulla myös maattomia ja Venäjän vallankumouksen ja heimosotien takia rajan yli paenneita. Kylissä asui myös venäläisiä, mutta rajan lopullinen sulkeutuminen 1920-luvun alussa katkaisi yhteydet itään.

Kirjassa kerrotaan eloisasti kirkkomatkoista vaikkapa Valamon luostarisaarelle, praasniekoista uskonnollisena ja maallisena juhlana. Maallisuus näkyi praasniekkapäivien levottomana elämänä, joka yltyi sellaisiin mittoihin, että Nikolain päivän praasniekasta maallisena tapahtumana virallisesti luovuttiin vuonna 1919, mutta niiden vietto kyllä jatkui aina talvisotaan asti. Sotien jälkeen uskonnollinen juhlapyhä on säilynyt uusilla asuinsijoilla.

Kirkkojoki on ollut mukana maailmanpyörteissä. Venäläistämistoimenpiteet tsaarivallan viimeisinä vuosina kohdistuivat myös Kirkkojoen rahvaaseen, sisällissodan tapahtumat sivuuttivat onneksi Salmin ja Kirkkojoen, mutta heimosotien Aunuksen retken vaiheissa Kirkkojoki oli taas suomalaisen siviiliretkikunnan tukialuetta. Talvisota yllätti kirkkojokelaiset ja evakkoon lähdettiin lähes suoraan nukkumasijoilta. Ensimmäinen evakkomatka on syvällä kertojien muistissa, ehkä syvemmin kuin toinen, vuonna 1944 toteutettu. Välirauhan aikana moni palasi takaisin hävitetyille kotitantereille, aloitti uuden elämän rakentamisen, mutta joutui sitten lopullisesti etsimään elinsijaansa muualta Suomesta. Nämä sota-aikojen muistelukset vievät suurimman osan kirjan sivuista, mikä onkin ymmärrettävää.

Mutta takaisinkin on palattu. Neuvostoliiton romahdettua mahdollistui kotiseuturetkien järjestäminen luovutettujen pitäjien alueelle. Niin Kirkkojoen evakotkin lähtivät matkaan, mutta aika tavalla pettyivät – ei olut kotiseutu enää kotiseutu – muuten kuin mielessä ja muistoissa. Muistojen säilyttämiseksi kirkkojokelaiset päättivät tehdä jotakin. Perustaa museon. Kun Lapinlahden Alapitkän kylässä sijainnut entisten kirkkojokelaisten Mureen sisarusten asutustila oli jäänyt autioksi, osti Lapinlahden kunta sen. Perustettiin monen suosiollisen mukana olijan toimesta Asutusmuseosäätiö, kunnostettiin asustustilan rakennukset ja vuonna 2000 avattiin Suomen Asutusmuseo, jonka rakennukset ja irtaimisto ovat alkuperäisiä sisarusten omistamia. Uutta, muualta tuotua esineistöä ei museoon ole hankittu. Näin yhden talouden kautta museo kertoo jälleenrakennuskaudesta ja siirtokarjalaisesta kulttuurista.

Lassi Saressalo