Siellä jossain-täällä kotona

Sota-aikaa jossakin ja Paimiossa

Joutsamo, Timo (toim.) ja työryhmä: Siellä jossain – täällä kotona. Paimiolaiset sodassa 1939–1945. Paimion Sotaveteraanien Tuki ry. 448 s.

Kotiseutukirjallisuuden genreen kuuluu säännöllisesti teosten osio, jossa kuvataan elämää niin rintamalla kuin kotiseudulla viime sotien aikana. Ne ovat elävää muistihistoriaa ja sellaisenaan merkittävä osa koko kansakunnan kollektiivista muistia. On selvää, että tämä vaihe maamme historiassa on jättänyt pysyvän merkin sodan kokeneen sukupolven maailmankuvaan ja omalta osaltaan muokannut myös kotiseutuidentiteettiä. Käynti suomalaisella hautausmaalla sankarihautoineen tuo uusillekin sukupolville mieleen ne tuhannet tuhlatut elämät, jotka sota aikoinaan katkaisi ja jotka nyt elävät vain muistomerkkeinä ja yhä harventuvien sotaa kokeneiden ihmisen muistoissa. Toisaalta nämä muistot muistomerkeissä, suullisissa kertomuksissa ja kirjallisissa dokumenteissa, niin kaunokirjallisuudessa kuin tietokirjoissakin, tarjoavat uusille sukupolville ikkunan siihen menneisyyteen, joka suomalaisen yhteiskunnankin oli koettava. Samasta koettavasta voimme kuulla, lukea ja nähdä tämän päivän mediassa toisilla tantereilla. Näillä kaikilla kertomuksilla on oma merkityksensä.
Paimiolaisia, kuten kaikkia muitakin suomalaisia toisen maailmansodan sivunäyttämö, mutta Suomen kannalta päänäyttämö, alkoi syksyllä 1939, kun asekuntoiset miehet määrättiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin – maassa alkoi sodan uhan vuoksi liikekannallepano. Sodan mahdollisuutta oli uumoiltu jo pitkään, olihan itäinen naapurimme jatkuvasti muodostanut voiman, jota pelättiin. Sen uskottiin vain odottavan mahdollisuutta ottaa takaisin sen, minkä tsaarin Venäjä oli käsistään luovuttanut. Tai oikeastaan tsaarilta vallan kaapannut bolševistinen Neuvostovaltahan tämän entisen läntisen osan oli itsenäiseksi menettänyt.

Tästä alkaa paimiolaisten sotaretki. Se alkoi suojeluskunnista ja Lotta Svärdin toiminnasta, se alkoi sotia edeltäneen yhteiskunnan rakennemuutoksesta syvästä maatalousvaltaisesta elämänmuodosta teollistuvaan suuntaan. Se alkoi valtakunnallisen aluejärjestelmän luomisesta, jossa kustakin pitäjästä koottiin reserviin sotajoukko maata puolustamaan. Se alkoi poliittisesta kamppailusta Suomen ja Neuvostoliiton välillä, joka johti sitten talvisodaksi nimettyyn kamppailuun kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Paimiolaiset koottiin osaksi Jääkäryrykmentti 14:ää ja vietiin puolustamaan kotiseutuaan kauas itään, Karjalankannakselle Summan kylän liepeille. Täällä ja sittemmin venäläisten läpimurron jälkeen yhä lännemmäksi perääntyvät varsinaissuomalaiset jaksoivat puolustaa isänmaataan aina 13. maaliskuuta asti 1940, jolloin vihollisuudet lakkasivat.
Mutta tämä ei vielä riittänyt. Uudet taistot odottivat myös paimiolaisia. Nyt Jääkärirykmentti 35:n lipun alla otettiin kesällä 1941 takaisin se, mitä oli menetetty. Taistojen tie vei paimiolaiset Karhumäkeen, kauas Vienan korpiin ja lopulta Poventsaan, Stalinin kanavan suulle. Kotimaa ja vähän vieraskin alkoi tulla tutuksi, kunnes kesällä 1944 oli tuolta kaukaa lähdettävä ja palattava taas Kannaksen tappotantereille, jatkosodan viimeisiin raskaisiin puolustustaisteluihin. Talvi- ja jatkosodan taistelujen uhreina lepää Paimion sankarihaudassa 118 nuorukaista muistomerkkinä uhrautuvasta isänmaanrakkaudesta.

Tästä ja paljosta muusta kertoo paimiolaisten sotakirja. Se kertoo itse sotatapahtumat selkeän kronologisesti ja erinomaisen karttamateriaalin avulla. Maallikkokin pystyy näkemään missä kulloinkin oltiin ja ketä vastaan sodittiin. Mutta tämä ei paimiolaisille riittänyt. Kirja kertoo yksityiskohtaisesti, välillä kertojien ääntä mukaillen myös kotiseudun tapahtumista, ilmavalvonnasta, viholliskoneiden pelosta, talvisodan tuomista evakoista. Mutta se kertoo myös kotirintaman työstä maanpuolustuksen hyväksi, talkootyöstä, vapaaehtoisesta maanpuolustustyöstä, lasten osallistumisesta arjen puurtamiseen, naisten roolista yhteiskunnan ylläpitämisessä miesten valvoessa rajoja Karjalan korvissa. Kirja kertoo kunnallisesta elämästä sotavuosina, puutteesta ja keinoista selvitä ankeassa arjessa. Paimion parantolakin – nyt taas ajankohtainen – saa oman lukunsa sotasairaalana samoin kuin karjalaisen siirtoväen lopullinen asettuminen varsinaissuomalaiseen yhteiskuntaan. Loppusivuilla katsastetaan vielä sotien jälkeiseen aikaan, asekätkentään, tutustutaan saksalaisen ja unkarilaisen siviiliväen internointileiriin, seurataan inkerinsuomalaisten kovaa kohtaloa ja arvioidaan sodan tuomia henkisiä arpia niin kotirintaman sankarien, sotaveteraanien, sotaleskien ja -orpojen elämässä.
Paimiolaisten sotakirja on merkittävä teos. Se on paitsi sotahistoriallisesti tarkka joukko-osastojen sotataipaleen kuvaus myös selkeä katsaus siihen kokonaisuuteen, jota voidaan kutsua nimellä paimiolaisten sotatarina.

Lassi Saressalo