Matka kultakauteen

Kansallisromantiikkaa Kainuusta ja kauempaakin

Enroth, Paavo: Matka kultakauteen. Maahenki 2018. 250 s.

Paavo Enroth innostui kymmenkunta vuotta sitten tutustumaan taidehistoriaan ja kotiseutukirjallisuuteen. Hän tutustui myös ns. kultakauden taiteilijoihin, joiden vaikutus suomalaiseen identiteettiin on teosten, niin kirjallisuuden, musiikin kuin – ja erityisesti – kuvataiteen kautta ollut merkittävä. Yllätys kuitenkin oli, että hän tausta-aineistoihin tutustuessaan ei löytänyt yhtään teosta, joka olisi tarkastellut erityisesti kultakauden taiteilijoiden matkustelua ja oleskelua Kainuussa. Mainintoja noista Kainuun ja Vienan matkoista toki löytyi runsaasti, mutta ei yhtenäistä kokonaisuutta. Kun noilla matkoilla ja noilla seuduilla oli ratkaiseva merkitys kultakauden symbolismille ja myös realismille, kypsyi Enrothin mielessä ajatus laatia itse tuollainen kokonaiskuvaus, esitys ja tutkimus aiheesta.

Onneksi syntyi ja onneksi se sitten johti käsillä olevaan tulokseen.
Alkuluvuissa teos kertaa taide- ja kulttuurihistoriaa esittelemällä käsitteet taiteen kultakausi ja karelianismi. Näiden ilmiöiden juuret löytyvät jo Elias Lönnrotin Kalevalasta, joka kyllä ilmestymisen aikoina 1840-luvulla ei juurikaan suuriin myyntilukuihin yltänyt, mutta joka vuosikymmenten myötä tarjosi kuitenkin ihannekuvan siitä, millaiseksi Suomen kansan menneisyys oletettiin. Kalevalaa luettiin ja tulkittiin kokonaiskertomuksena suomalaisten kirjoituksettomasta historiasta aivan samalla tavoin kuin vaikkapa saksalaiset oman eepoksensa tulkitsivat. Nämä tulkinnat loivat kuvan osittain myyttisestä kertomuksesta, jossa yhtyivät myyttiset elementit henkilö- ja tapahtumatarinoihin ajalta, jota ei enää ollut. Vai oliko? Tuota menneisyyttä lähdettiin hakemaan ja kuvaamaan suomalaisesta luonnosta ja suomalaisesta elämästä kaukana nykyaikaistuvasta yhteiskunnasta. Lähdettiin hakemaan Kalevan maita Itä-Suomesta ja vielä kauempaa, Vienan Karjalasta. Syntyi ideaalimaailma, jota sitten karelianismi-ilmiö, muinaista ja alkukantaista, mutta vaikuttavaa Karjalaa ihannoiva aatteellinen liike, joka sitten sai ilmiasunsa taiteissa, erityisesti kuvataiteissa.

Portti Vienaan oli Kainuu, tuo kaukainen ja osittain tuntematon kolkka itäisessä Suomessa. Sinne matkasivat karjalaista eksotiikkaa etsivät taiteilijat, veivät sinne nuorikkonsakin häämatkalle, ihastuivat kainuulaiseen luontoon ja elämäntapaan ja saavuttivat ekstaasinsa Vienan runokylissä, joissa Lönnrot oli puoli vuosisataa aiemmin vaeltanut ja runojaan kerännyt. Suomalaisuuden historiaa etsittiin kaukaa, yhtenä taustatekijänä olivat myös venäläistämispyrkimykset, jotka uhkasivat 1800-luvun lopulla herännyttä suomalaiskansallista identiteettiä.
Teos kuvaa Axel ja Mary Gallénin häämatkaa vuonna 1890 Kainuuseen ja Vienaan, uljaimpana tuloksena Aino-triptyykki, jossa nuori kaunis Mary ikuistui jälkimaailmalle Ainona. (Onkohan moni tiennyt, että teoksen Ainon molemmissa sivukuvissa oleva hopeanvärinen rannerengas on Maryn Axelilta saama häälahja?) Mutta monta muutakin luonnosta Gallén matkallaan teki ja sittemmin valmiiksi maalasi. Louis Sparre matkasi Emil Wikströmin kanssa Kuhmossa vuonna 1892 ja toi seuraavana vuonna nuoren vaimonsa, Eva Mannerheimin samoille seuduille. Pariskunta ihastui Kainuuseen niin että palasivat sinne kesäksi 1894 ja jopa aikoivat tyystin muuttaa Kajaaniin. Ehkä onni oli, että muut kiireet ja kansainvälinen elämä voittivat, ja Sparre vaikuttikin myöhemmin muilla areenoilla. Louis Sparren ja Eva Mannerheimin elämää seurataankin laajalti teoksen sivuilla, vaikuttaa siltä, että pariskunta nousi kirjailijan suosikeiksi tutkimus- ja kirjoitusyön aikana.

Eivätkä Gallén ja Sparre olleet ainoat, jotka suuntasivat häämatkansa Kainuuseen. Pekka Halonen vei Paltamoon Maija-vaimonsa kesällä 1895. Kainuussa Halonen tapasi myös tulevan kirjailijan Eino Leinon, he ystävystyivät ja ystävyys jatkui Leinon kuolemaan saakka vuonna 1926. Halonen maalasi Gallénin tavoin vaimonsa Maijan teokseen Neiet niemien nenissä, jota pidetään hänen karelianismiaikansa päätyönä.
Muista Kainuun kävijöistä Enroth nostaa esiin Albert Gebhardin ja Väinö Hämäläisen, Anna Sahlstenin, Yrjö Blomstedtin ja Viktor Sucksdorffin sekä erityisesti I. K. Inhan, joka toi myöhäiskarelianismiin uuden elementin – valokuvan. Tämä alun perin virtolainen valokuvataiteen kiistaton mestari vielä nykysilminkin arvioituna nousee ansaitsemaansa asemaan suurten kuvataiteilijoiden rinnalle.

Kultakauden huipentumana pidetään vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyä ja sen Suomi-paviljonkia. Se nosti viimeistään Suomen ”kansakunnaksi kansakuntien joukkoon” ja oli sekä taiteellinen että poliittinen manifesti. Tästä osoituksena oli se, että Suomi sai oman paviljonkinsa. Siellä olevissa teoksissakin uhmakas suomalaisuus näkyy, Gallenin teoksessa Ilmarinen kyntää kyisen pellon käärmeet esiintyvät Venäjän lipun väreissä ja suurimmalla käärmeellä on päässään Venäjän keisarin kruunu. Sammon ryöstössä taas yhden hyökkääjän kasvoista tunnistaa Bobrikovin. Paviljongin sisäänkäynnissä kyllä luki ”Section Russe Pavillon Finlandaise”, mutta siitä otetuissa valokuvissa, jotka levisivät ympäri maailman, oli retusoitu pois Venäjän vaakuna ja lippu sekä sanat Section Russe! ”Pavillon Finlandais” jäi elämään, vaikka se purettiinkin maailmannäyttelyn päätyttyä. Myös Suomen kultakausi jäi elämään ja vaikuttaa vieläkin.
Paavo Enrothin teos on hieno kirja. Se on taitavasti ja luettavasti kirjoitettu, esittelee kohdehenkilöittensä taustat ja elämänkaaret perusteellisesti konteksteissaan ja tarjoaa myös silmännautintoa huolellisesti valittujen teoskuvien välityksellä. Oivallinen kertaus kultakauteen ja oivallinen kuvaus siitä, miten Kainuu on vaikuttanut suomalaiseen taidehistoriaan.

Lassi Saressalo