Koskenrannan kuohuva historia

Elämää Kuusaalla

Kirjaesittely 29.1.2018

Ahlberg, Arto; Niemi, Seija A.: Koskenrannan kuohuva historia. Mannerheimin visiosta viihtyisäksi asuinalueeksi. Koskenrannan perinneryhmä (omakustanne). Kouvola 2017.
310 s.

Joulukuun lopussa vuonna 1871 Turun Seurahuoneen Sinisessä salissa kokoontui joukko liikemiehiä keskustelemaan kreivi Carl Robert Mannerheimin (marsalkan isä) ideasta perustaa tehdas Kuusankoskelle. Hän oli hankkinut kuohuvan Kymijoen ylimmän suuren kosken rannalta maa-alueen, jossa hyvin sopisi toteuttaa suunnitelma pahvin ja paperin valmistamisesta puumassasta. Tuohon aikaan syntyi vastaavia ajatuksia muuallakin Suomessa, kun uusi teknologia alkoi ripeästi korvata entisen lumpuista valmistetun paperin valmistusmenetelmän. Näin syntyi Kuusankoski Aktiebolag, (nykyisin Kymin Osakeyhtiö, UPM), joka on tarjonnut työtä ja leipää jo lähes puolentoista vuosisadan vuoden ajan niille, jotka suoraan tai välillisesti saivat ja saavat elantonsa tehtaiden tuotoksista.

Vuonna 2010 syntyi Koskenrannan-Tallinmontun perinneryhmä ajatuksena koota muistitietoa Kuusankosken teollisuusalueen asukkaista ja asunnoista juuri tehtaan vanhan ydinalueen tienoilta. Tavoitteena oli seurata kehityskaarta asuinalueen synnystä, noususta ja kukoistuksesta aina sen alasajoon ja nykyisiin uusiin käyttösuunnitelmiin. Kun vielä Kymin Osakeyhtiö myönsi perinneryhmälle määrärahan satavuotisrahastostaan, alkoi työ konkretisoitua.

Kirja kuvaa, miten luonnonmukaisesta Kymijoen Kuusankoskesta teollisuuden myötä tuli kahlehdittu teollisuuden voimanlähde ja miten teollisuudesta elantonsa saavat rakensivat uutta yhteiskuntaa elää ja asua. Tekijät seuraavat talo talolta, miten edellisen vuosisadan vaihteen molemmin puolin entinen maatalouskylä torppineen muuttui teollisuustaajamaksi, joka oli pääasiassa tehtaan virkamieskunnan asuinaluetta. Voidaan puhua herrojen asutuksesta suhteessa tehtaan työväelleen rakentamista tai työväen itsensä vapaasti lunastamilleen tai vuokraamilleen tonteille rakentamista työväenasuinalueista. Tällainen jako on ollut ja on osittain vieläkin olemassa kaikissa suomalaisissa ruukki- ja tehdasyhteisöissä. Viime vuosisadan aikana toki tilanne on muuttunut asumisen muotojen muuttumisen myötä eikä selvää ”säätyjakoa” enää ole havaittavissa kuin perinnekerronnassa ja vanhassa rakennuskannassa.

Kunnon kotiseutukirjan tavoin tekijät ovat käyttäneet runsaasti muistelumateriaalia huomaten kuitenkin sitoa sen kulloisenkin historiallisen ajanjakson kontekstiin. Muistelot, niin kerrotut kuin kirjoitetutkin, kuvaavat elämää muuttuvassa teollisuusyhteisössä ja perinteelle ominaiseen tapaan muistot kaunistuvat niin, että entinen eläminen ja asuminen elävät muistoissa positiivisena ja huonot muistikuvat pyrkivät katoamaan. Mutta tämä on folkloren ominaisuus eikä sitä ole syytä liikaa kritisoida.

Kerronnasta ja historiadokumenteista selviää hyvin, millainen nyt kuvattava yhteisö on ollut. Tehdas aikansa yhteiskunnallisena vaikuttajana pyrki järjestämään omilleen kaiken. Tässä erityisessä tapauksessa pääasiallisesti tehtaan virkailijoiden tarpeisiin vastattiin rakentamalla infrastruktuuria urheilupalveluineen (mm. tenniskentät, urheilukenttä, uimalaitokset), kouluineen (ruotsinkielinen kansakoulu, josta valtio vastasi ja lukio, jonka kustannukset yhtiö maksoi), seurantaloineen vastapainoksi työväenyhdistysten työväentaloille, palokuntatoimintoineen, suojeluskuntineen. Tarjottiin puutarhapalstoja kotitarpeita varten. Näin yhtiö saattoi pitää huolen koulutetusta työvoimastaan mutta samalla se toki osallistui työväen harrastusten tukemiseen.

Yhtiön ylläpitämä sairaala palveli laajemminkin tehdasyhteisöä mm, selvittämällä sen aikaisen yleisen keuhkotaudin syitä, mikä johti uusien avarampien työväenasuntojen rakentamiseen. Sairaalan poliklinikalla paikattiin tappeluissa saatuja vammoja, kätilöt auttoivat synnytyksissä. Sairaalan toiminta kehittyi ajan myötä ja se palveli laajemminkin maakunnan asukkaita, kunnes yleinen terveydenhuolto kehittyi, ja yhtiön ylläpitämä sairaala keskittyi taas palvelemaan tehdasyhteisön jäseniä.

Viimeinen pääluku teoksessa seuraa koskenrannan muuntumista ja sen sulautumista Kuusankosken alueen uusiin kaavoitus- ja kehittämisselvityksiin, joiden avulla pyritään integroimaan jäljelle jäänyt rakennuskanta uudisrakentamiseen niin, että kulttuurihistoriallinen arvo säilyy.

Ahlbergin ja Niemen toimittama teos on hyvä esimerkki siitä, miten yhdistetään tutkimustieto, toimintojen osaaminen ja yhteisön kertomusperinne kokonaisuudeksi, joka kiinnostaa muitakin kuin paikallisia ihmisiä. Kun seurataan puolitoistasataa vuotta suomalaista teollisuushistoriaa ja elämää teollisuusyhteisössä, seurataan samalla laajemminkin suomalaisen elämänmuodon muutosta, vaikka sitä ei tässä teoksessa tarkoituksellisesti tuodakaan esiin.

Arto Ahlberg palveli pitkään Kuusankoskella ja Voikkaalla yhtiöiden henkilöstöhallinnossa, Seija A. Niemi on taas elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa kirjan maisemissa ja tunnetaan tuotteliaana tietokirjailijana.

Lassi Saressalo